Haukiputaan kirkkohaudat

Siinä missä suurissa kaupunkiseurakunnissa lähinnä papisto ja muut yläsäätyiset haudattiin kirkkoihin, olivat Haukiputaan vähemmän hierarkkisessa maaseutuseurakunnassa kotikirkkonsa alle haudatut yleensä ihan tavallisia talonpoikia. Ensimmäiset arkistomaininnat Haukiputaan kirkkohautauksista ovat vuodelta 1689, vaikka jo varhaisemmat ovat mahdollisia. Arkistojen mukaan ainakin 204 vainajaa haudattiin näin, vaikka kaikkien heidän hautansa eivät alapohjassa olekaan näkyvissä. Oli tavallista, että vanhoja hautauksia siirrettiin uusien tieltä kirkkomaalle. Hautaamistavan loppuvaiheessa suuri osa Haukiputaan kirkkohaudoista ja kammioista on peitetty hiekalla. Vuoden 1996 arkeologisessa inventaariossa dokumentoitiin 18 kirkkohautaa. Kuusi näistä oli niin sanottuja multahautoja, eli ne oli laskettu hiekkapohjan päälle, mutta muut sijaitsivat joko hirsistä salvotuissa tai kylmämuuratuissa kammioissa. Kammiot olivat sukujen omistamia. Vuoden 1768 kuolleiden luettelon lopussa on listattuna yhteensä yhdeksän sukujen omistamaa kammiota. Pappien haudan lisäksi kammioita on listattu seuraaville suvuille: Balkholm, Erwastila, Luukila, Wänänen, Rautio, Näyhö, Hapalahti, Haipus ja Condio.

Nykyinen vuonna 1762 valmistunut kirkko rakennettiin seurakunnan aiemman 1640-luvulta peräisin olleen kirkon ympärille. Kirkkoon hautaaminen päättyi Haukiputaalla vuonna 1765 todennäköisesti häiritsevistä hajuista, sekä tautien leviämisen ja lattiarakenteita tuhoutumisen peloista johtuen. Viimeisinä neljänä vuotena enää ainoastaan viisi vainajaa sai kirkkohaudan, vaikka toisinaan jopa puolet kuolleista oli haudattu lattian alle. Suurin osa nykyisen kirkon alla säilyneistä hautauksista tehtiin siis vanhan kirkon alle.

Oulun yliopiston arkeologit ovat tutkineet Haukiputaan kirkkohautoja 1990-luvulta alkaen. Vuonna 1996 kirkon lattian alla näkyvissä olevat haudat kartoitettiin ja vainajien säilyneisyys kartoitettiin visuaalisesti. Kartoitus oli osa Oulun yliopiston arkeologian laboratorion ohjelmaa, jossa Kirsti Paavolan johdolla inventoitiin kolmen pohjoissuomalaisen kirkon, Kempeleen, Keminmaan ja Haukiputaan lattianalaiset tilat.

Myöhemmin 2014 ja 2017 Oulun yliopiston arkeologit jatkoivat tutkimuksia tavoitteenaan tutkia muumioitumisprosessia sekä vainajia tarkemmin. Osana Emil Aaltosen säätiön rahoittamaa hanketta ”Kirkko, tila, muisti” he kartoittivat myös lattian alaisen tilan kosteustasapainoa ja lämpötilaa pohtiakseen, miten olosuhteet ovat vaikuttaneet muumioitumiseen. Vuoden 2014 tutkimuksiin kirkossa osallistuivat Sanna Lipkin, Annemari Tranberg, Tiina Väre, Inari Kinnunen, Rosa Vilkama, Juho-Antti Junno, Saara Tuovinen, Timo Ylimaunu ja Titta Kallio-Seppä. Kolme vainajaa kuvannettiin tietokonetomografialla Oulun yliopistollisessa sairaalassa Jaakko Niinimäen johdolla. Lisäksi Aki Hakonen ja Samuel Vaneechout laserkeilasivat ja kartoittivat kirkon lattian alaisen tilan. Vuonna 2017 lämpö- ja kosteuslukemien sekä kirkon lattianalaisen tilan tarkastuskäynnillä mukana olivat Sanna Lipkin, Saara Tuovinen, Tiina Väre ja Titta Kallio-Seppä. 

Elokuussa 1996 Oulun yliopiston arkeologien suorittaman inventoinnin yhteydessä kerättiin Museoviraston kehotuksen mukaisesti eteen tulevat irtolöydöt. Etenkin valon ja tilan vähäisyyden vuoksi suinkaan kaikkia esineitä ei voitu havaita. Esimerkiksi hiekkaan hautautuneista esineistä ei ole tietoa. Löytöjä ei myöskään kerätty arkkujen sisältä. 

Lastujen ja muiden puunkappaleiden joukosta löydettiin rahoja, papereita teksteineen, rautanaulankappaleita sekä nuppineuloja. Osa teksteistä on päivätty ja ne ajoittuvat kirkkohautakauden jälkeiseen aikaan, lähinnä 1900-luvun alkuun. Muutamissa lappusissa esiintyy kolminumeroisia lukuja, jotka lienevät virsinumeroita: erityisesti virsi 177 ja sen yhdeksäs säkeistö vaikuttaa olleen suosiossa: ”Oi, Herra Sebaot, Mua korwas kuulkohot. Lewitköön waltakuntas, Enetköön seurakuntas; Suo jäsenes mun olla Ja autuaasti kuolla!” – Vuoden 1886 Suomalainen wirsikirja, virsi 177:9.

Runkohuoneen keskiosan alla on, noin 80 litran vetoisen, ja halkaisijaltaan noin 50 senttisen entisen tervatynnyrin jäännökset, joihin oli kaiverrettu nimikirjaimiksi tulkitut ”D. E.”. Suurin osa 41 rahalöydöstä tavattiin sen läheisyydestä. Tunnistetut rahat olivat pääasiassa 1700-luvulla (1715–1763) käytössä olleita kuparikolikoita, jotka vaihtelivat arvoltaan puolesta äyristä kahteen. Lisäksi löydettiin muutamia taalareita. Seasta löytyivät myös kupari- ja hopeakolikko autonomian ajalta. Kuparipenni ajoittuu vuodelle 1866, jolloin Suomen markka laskettiin liikkeelle. Tuorein lattian alta löytynyt raha on vuoden 1890 hopeinen 25-penninen.

Vanhimmat kolikot lienevät päätyneen lattian alle kirkkohautausaikaan – samoin kuin nuppineulat, sekä löydetty liitupiipun varsi. Ne on mahdollisesti kerätty alapohjan eri osista yhteen paikkaan vasta 1900-luvun remonttien yhteydessä. Todennäköisesti osa rahoista on joutunut lattian alle vierittyään kadoksiin kolehdin yhteydessä. 

On kuitenkin mahdollista, että niin kolikot kuin virsinumerolaput, on ujutettu lattialankkujen välistä tarkoituksella. Länsi-Suomessa nimittäin uskottiin kirkonväkeen, joka ymmärrettiin joko kirkoissa asuvina kuolleiden henkinä tai yleisesti kuoleman voimana. Uskomus liittynee kirkkohautauksiin, sillä kirkonväki kuvataan yleensä pahanhajuiseksi, mustaksi tai harmaaksi, jäseniltään vääntyneeksi ja valkoisiin pukeutuneeksi kansaksi, joka joskus saattoi olla läpinäkyvää tai näkymätöntä. Sihisevän, suhahtelevan ja huokailevan kirkonväen kohtaaminen aiheutti heidän tielleen osuneelle tuskaa. Historialliset lähteet viittaavat siihen, että kirkonväkeä ja vainajia pyrittiin lepyttämään kolikoilla, etenkin niissä tapauksissa, joissa arkuista on haettu ruumiinosia, puulastuja tai arkkuja ympäröivää maata. Näitä saatettiin hakea taikoihin, joiden tarkoituksena oli auttaa kotitalouksia taloudellisesti tai parantaa sairauksia. Tällaiseen toimintaan viitannevat esimerkiksi Hailuodon kirkon alta löytyneet kankaaseen tai paperiin käärityt kolikot.

Kirjoittaja: Tiina Väre.

Normaalisti ruumiin hajoaminen alkaa välittömästä kuoleman jälkeen. Maahan haudatun ruumiin pehmytkudokset hajoavat muutamissa vuosissa, mutta hajoamisprosessin päättävä luukudoksen kemiallinen hajoaminen voi viedä vuosituhansia. Hajoamisnopeus on riippuvainen ympäröivistä olosuhteista, joiden muutokset voivat pysäyttää prosessin. Myös vainajan sisäisillä tekijöillä, kuten kuolemaa edeltäneellä terveydentilalla tai ruumiinkoolla on merkitystä. Infektiot kiihdyttävät hajoamista, mutta hoikat yksilöt kuivuvat nopeammin ja muumioituminen on tavallisempaa lasten kohdalla.

Kirkkohaudoissa toisinaan tapahtunut muumioituminen lienee johtunut kirkon alapohjien tuulettuvista ja viileistä olosuhteista. Lisäksi rakennus suojasi raadonsyöjiltä. Entsyymitoiminta vaatii kosteutta, mistä syystä kudosten kuivuminen johtaa muumioitumiseen. Kirkkojen alapohjien harvojen perustuksien aikaansaama tuuletus on edistänyt kosteuden poistumista haudoista. 

Lämpötilakin vaikuttaa hajoamiseen ja lähinnä talvella kuolleiden pehmytkudokset säilyivät, mistä kertovat myös muumioituneena säilyneiden vainajien arkkujen hyönteisjäänteiden lajit. Bakteeritoiminta hidastuu merkittävästi noin 10 celsiusasteessa ja lakkaa noin neljässä. Talvisin Haukiputaalla lämpötila ei tavallisesti kovin paljon tai pitkäaikaisesti ylitä jäätymispistettä, eikä ainakaan kymmentä lämpöastetta. Lisäksi yläluokan keskuudessa kuoleman ja hautaamisen välinen aika venyi joskus ruumiinvalvojaisten ansioista kuukausien mittaiseksi, mikä saattoi olla merkittävää pehmytkudosten kuivumisen kannalta. Ruumis pyrittiin säilyttämään olosuhteissa, joissa mätäneminen oli vähäistä.

Aikalaiset olivat todennäköisesti tietoisia kirkkohautojen olosuhteiden muumioivista vaikutuksista; saattoivathan he omaisensa viimeiseen lepoon aina lattian aluksiin saakka. Tuollaiset käynnit mahdollistivat kurkkaamisen rikkinäisiin arkkuihin. Samoin raivatessa tilaa uusia hautauksia varten, oli varmasti mahdollista tehdä havainto muumioista. Toinen kysymys on, oliko muumioituminen kirkkohautauksen toivottu lopputulos ja nähtiinkö tämä tapahtuma kansan mielessä osoituksena Jumalan läsnäolosta ja vaikutuksesta. Ainakin säilymisen edistämisestä on merkkejä, sillä sekä hautavaatteiden, että arkun koristuksen materiaalit on usein valittu niin, että ne ehkäisevät bakteeritoimintaa. Toki syynä niiden käyttöön ovat voineet olla toiveet vainajan säilymisestä vain ruumiinvalvojaisten, ei iäisyyden ajan.

Kirjoittaja: Tiina Väre.

Varhaismodernit hautajaiset olivat tärkeitä sosiaalisia tapahtumia, jotka järjestettiin varoja säästämättä. Haudan sijainti osoitti yksilön ja perheen aseman. Sillä, missä osassa kirkkomaata tai kirkon alapohjaa hauta sijaitsi, oli merkitystä. Kirkon pohjoispuolelle hautaamista vältettiin ja arvokkaimmat hautapaikat sijaitsivat kirkkojen lattioiden alaisissa kammioissa – kaikkein arvokkaimmat kuorin alla. Tyypillisesti sieltä viimeisen leposijan saivat papit perheineen. 

Kirkkoon hautaamisen perinne juontaa esikristilliselle ajalle ja marttyyrikulttiin. Kristityt ryhtyivät hautaamaan omaisensa marttyyrien hautojen läheisyyteen. Marttyyrien hautoja taas kunnioitettiin niille perustetuin kirkoin. Myöhemmin tapa haudata kirkon alle ja yhteyteen levisi myös sellaisiin paikkoihin, joissa marttyyrien hautoja ei ollut. Ensimmäiset viitteet pappien hautaamisesta nykyisen Suomen alueen kirkkoihin ajoittuvat 1200-luvulle. Pian muutkin yläluokkaiset vainajat olivat oikeutettuja kirkkohautaan ammattinsa, sukulaissuhteidensa, vaurautensa tai asemansa perusteella. Alkujaan tapa teki eron yhteiskuntaluokkien välille ja mahdollisti varallisuuden ja aseman esittelyn yhteisön merkittävimmällä paikalla. Seurakuntalaiset myös kokivat, että kirkon huomassa rauhaisa lepo oli taattu. 

Kirkkohaudat pysyivät harvinaisina 1600-luvulle saakka. Vasta 1700-luvulla, jolloin kirkkohautaustavan suosio saavutti lähes kestämättömän huippunsa, kirkkohaudat yleistyivät rahvaankin joukossa, vaikka kirkkohaudan avaamismaksu oli kirkkopihahautaa korkeampi. Taloudellinen hyöty houkutti seurakuntia niiden myyntiin ja tapa oli käytännöllinen talvisin, kun haudankaivu jäiseen maahan oli vaivalloista. Pian ongelmia aiheuttivat tilanpuute pienten kirkkojen alla ja haudoista uhkunut kalmanhaju, jonka pelättiin aiheuttavan tauteja. Huolista pontta saanut vastustus johti tiukempaan kontrolliin ja hiljalleen tavan lopettamiseen useissa seurakunnissa. Lisäksi kirkkoon hautaaminen vaati lattiarakenteiden toistuvaa purkamista, mikä saattoi vahingoittaa niitä. Juuri tähän seikkaan vedoten useissa seurakunnissa, joissa kirkkoja rakennettiin tai remontoitiin 1700-luvun puolivälin jälkeen, kirkkohautauksista päätettiin rakennustöiden yhteydessä omaehtoisesti luopua. Näin on käynyt Haukiputaallakin.

Monin paikoin tapaa kuitenkin edelleen jatkettiin. Vuonna 1779 papisto ehdotti sille kieltoa ja vuonna 1783 kuningas kielsikin uusien kirkkohautojen myymisen. Ruotsissa tapa kiellettiin lopullisesti vuonna 1815 ja Suomen autonomisessa suuriruhtinaskunnassa vuonna 1822. Paikoin kirkkoon hautaamisen huhutaan silti jatkuneen jopa 1900-luvun ensivuosikymmenelle ainakin väliaikaishautausten muodossa. 

Kun kirkkoon hautaaminen lopetettiin, ensin ne, joilla oli varaa, rakennuttivat kirkkomaille sukuhautakammioita. Ne ikään kuin muistuttivat kirkkohaudan suomasta turvasta toisella tavalla kuin pelkkä maahan kaivattu kuoppa. Lisäksi 1700-luvun lopulta alkaen hautausmaita alettiin siirtää pois kirkon välittömästä yhteydestä, toisinaan jopa kaupunkien rajojen ulkopuolelle, kuten Oulussakin tehtiin. Myös tämä uudistus on vaatinut muutoksen omaisten ajattelussa. He saattoivat alkuun kokea kaukana kirkon suojasta sijainneen haudan monessa mielessä turvattomammaksi.

Kirjoittaja: Tiina Väre.

Ruotsi toteutti 1700-luvun puolivälissä väestötilastoinnin standardoinnin, joka paljasti valtavan lapsikuolleisuuden vaivaavan monia valtakunnan alueita. Etenkin korkeaan imeväiskuolleisuuteen arveltiin pääsyyksi sarviruokintaa. Rinnan sijasta imeväiselle saatettiin tarjota onttoon lehmänsarveen kaadettu lehmänmaitoannos, jonka tämä nautti sen terävään päähän tehdystä reiästä. Toisinaan imemisen helpottamiseksi reiän päälle oli venytetty ohut nahkainen tutti. 

Vuosien 1751–1870 kokonaiskuolleisuudesta imeväiskuolleisuus edusti reilua neljännestä ja Suomen alueen seurakunnissa lapsista noin viidennes menehtyi alle vuoden iässä. Tilanne oli synkeä etenkin silloisen Pohjanmaan eteläosissa, mutta myös joissain Pohjanlahden Ruotsin puoleisissa seurakunnissa alle yksivuotiaiden kuolleisuus saattoi nykyisiin länsimaihin verrattuna olla jopa nelikymmenkertainen. Imeväiskuolleisuus yhdessä yleisen kuolleisuuden kanssa kääntyi hiljalleen laskuun 1800-luvulle tultaessa.

Lapsia kuoli runsaasti myös imeväisiän jälkeen. Karkeasti on arvioitu, että 1500-luvulta 1700-luvun alkuun puolet lapsista menehtyi alle kymmenvuotiaina. Jos lapsi eli noin nelivuotiaaksi, hän todennäköisesti eli myös aikuiseksi. Tietty osuus jokaisesta sukupolvesta menetettiin tarttuville lastensairauksille kuten tuhkarokolle, hinkuyskälle tai isorokolle ennen antibioottien ja rokotteiden laajamittaista käyttöönottoa.

Kirjoittaja: Tiina Väre.

Oululainen tyttökoulun opettaja Sara Wacklinin kuvaa lasten hautavaatteista kirjassaan “Sata muistoa Pohjanmaalta” (1844–1845):

“Pikku ruumis käärittiin hienoon valkeaan kankaaseen kuin pilveen. Jos kysymyksessä oli poikalapsi, hänen oli saatava vihreä silkkinöyhtäseppele päähänsä, samalla tavoin valmistettu sauva käteensä ja seppele arkun kannelle. Tyttö sai kruunun päähänsä ja samoin arkun kannelle ja kukkaisoksan pikku käteensä. Vainajan nimi tehtiin kultapunoksesta kiertämällä ja pantiin harsopilveen pään yläpuolelle. Tytön ylle voitiin myös pukea pieni valkea silkkiröijy. Arkku oli tavallisesti keltainen, kuihtuneiden lehtien värinen.”

Tämä kuvaus on hyvin lähellä myös sitä, miten Haukiputaan kirkon lattian alle haudatut lapset on puettu. Hautauksissa on nähtävissä selkeää unen ja taivaan symboliikkaa. Arkku sisustettiin sängyksi, jossa vainaja saattoi levätä ja odottaa ylösnousemusta. Wacklinin kuvaus lasten ruumiskoristeiden tekemisestä viittaa usealla tasolla siihen, että puhtaudella oli symbolinen merkitys lapsen hautaamisessa. Koska lapsikuolleisuus oli suurta, yhteisöillä oli useita tapoja, joiden avulla heidän oli helpompi ymmärtää ennenaikaista kuolemaa sekä hallita sitä tunteellisesti. Tällaisena voidaan nähdä myös Sara Wacklinin tarina, jossa hän toteaa, että neitsytkummi oli velvollinen kustantamaan pienen lapsen ruumiskoristeet. Hän kirjoittaa:

“Vaikka vanhat ankarat tavat kielsivätkin eri sukupuolta olevia nuoria kohtaamasta toisiaan yksikseen, tarjoutui tähän silti useita tilaisuuksia. Näitä oli ruumiskoristeiden valmistaminen. […] Nuori neitsytkummi keräsi silloin aina ystävänsä pikku kesteihin, koska nämä saattoivat auttaa häntä ruumiskoristeiden valmistamisessa. Tässä työssä valvottiin koko yö.

Tällöin oli nuorilla herroilla, jotka useimmiten olivat veljiä tai sukulaisia, vanhastaan oikeus saapua tyttöjen pariin eikä tätä iloista tilaisuutta milloinkaan lyöty laimin. Kukaan ei silloin ajatellut kuolemaa. Työskenneltiin, lörpöteltiin, punottiin nauraen kuolinseppele, ja seurauksena oli usein, että pian sen jälkeen saatiin sitoa morsiusseppele.”

Nämä valvomattomat olosuhteet johtivat siis Wacklinin mukaan usein häiden suunnitteluun. Nämä kokoontumiset eivät olleet hiljaiset ja hartaat. Iloinen ilmapiiri on tehnyt tilaisuudesta rennon ja positiivisen tavan kanavoida, kontrolloida ja ymmärtää surun ja epävarmuuden tunteita, joita lasten kuolema epäilemättä aiheutti.

Arkun valmistaminen on voinut olla nuorille terapeuttinen kokemus. Kun katsomme lasten hauta-asuja voimme mahdollisesti nähdä nuorten tyttöjen ja naisten kädenjäljen. Vaikka koristeet ovat kauniita ja tekstiilit kauniisti ja huolella laskostettu ja silitetty, ikään kuin jokainen yksityiskohta olisi mietitty tarkkaan, nopeus ja epätarkkuus ovat selkeästi nähtävissä ompeleissa. Arkeologista materiaalia katsoessa on helppo kuvitella, että ompelutyö olisi tehty jutellessa toisten nuorten kanssa. Koska lapsia pidettiin viattomina ja puhtaina, oli ehkä luonnollista antaa valmistelut tehtäväksi rippikoulun käyneelle (13–15-vuotta), mutta naimattomalle kummille. Tilaisuus oli osallistujille erityinen, jokapäiväisestä elämästä poikkeava ja sellaisena todennäköisesti loi pysyviä muistoja näille nuorille. Koska erityisesti pienten lasten kuolema oli hyvin yleistä, ei ole yllättävää, että yhteisöt halusivat sosiaalistaa heidän nuoriaan hautaamisrituaalien kautta. Ne helpottivat nuorten tunteiden käsittelyä ja valmistivat heitä heidän tulevaan rooliinsa vanhempina. Monet tulivat hyvin todennäköisesti menettämään lapsen tai useampia.

Vaikka nuoret Wacklinin mukaan ovat arkkua valmistelleet, he eivät missään nimessä olleet tekemisissä kuolleen lapsen ruumiin kanssa. Lapsen pukeminen ja arkkuun asettaminen tehtiin hiljaisuudessa ja siitä oli vastuussa vanhempi menopaussin ohittanut kuolemaa pelkäämätön nainen. Raskaana oleva nainen ei nimittäin saanut koskea vainajiin, sillä kalman kalpeuden pelättiin siirtyvän syntymättömään lapseen.

Kirjoittaja: Sanna Lipkin.

Menneessä maailmassa hyvillä tuoksuilla torjuttiin tartuntoja sekä peiteltiin syntiä symboloivia lemuja. Lattiakasveinakin käytetyt mesiangervo ja kataja ovat olleet yleisiä kasveja kulkutautien torjunnassa. 

Yleisimpiä arkkukasveja ja niiden osia olivat kuusen havu, koivun tuohi, havupuun puru, lastut, sammal, olki ja heinä. Myös varpukasveja, niittykukkia, erilaisia yrttejä sekä koivun ja lepän silmuja löytyy vanhoista arkuista. Samoja yrttejä käytettiin nenän edessä heilutetuissa kirkkokimpuissa peittämään epämiellyttävää, varsinkin lattian alta kohoavaa löyhkää kirkonmenojen aikana. 

Näitä hajukasveja kerättiin joko puutarhoista ja ryytimailta, mutta myös ympäröivästä luonnosta. Vielä 1700- ja 1800-luvuilla vainajan patja oli usein täytetty, kuten elävien, eli järviruo´on röyhyillä tai niittykasveilla, mutta rauhoittaviakin kasveja, kuten valeriaanaa on käytetty. Näin kuollut sai rauhallisen unen ja yhteys taivaaseen oli helpompaa. Arkun sisustamisessa tavoiteltiin Edenin kaltaista tilaa.

Hautakasvien käytöllä on pitkä perinne ja esimerkiksi sahanpuru, ja kuusenhavut ovat olleet pitkään käytössä laajalla alueella Euroopassa, erityisesti aikalaisen Ruotsin alueella. Osa on antiikkiakin vanhempaa, kuten sahanpuru. Yhäkin yhdistämme tiettyjä kasveja juhlaan ja kuolemanrituaaleihin. Kielo, verenpisara ja kuusen havut ovat tuttuja koristeita haudoilta. Kasvit säilyttivät arvonsa, vaikka käyttötapa saattoi muuttua. Hajuilla oli myös symboliarvoa. Hyvän tuoksuinen koti ja puutarha symboloivat kuuliaista suhdetta Jumalaan.

Kirjoittaja: Tiina Väre.

Haukiputaan vanhalla, luonnontilaisella hautausmaalla piilottelevat hautamuistomerkit dokumentoitiin vuonna 2018. Samalla hautausmaan kasvillisuutta inventoitiin, puuston ikää tutkittiin ja alueen maanalaisia rakenteita havainnoitiin magnetometrin ja maatutkan avulla. Lisäksi hautausmaasta kerättiin muistitietoa haastatteluiden avulla.

Hautausmaalta dokumentoitiin ainakin seuraavien henkilöiden tai sukujen hautamuistomerkit: 
•    Snellman Gustava, Tässä lepää lukkari Benj. Snellmanin tytär Gustafva s. 28/8 1814 k. 22/8 1880. 
Kiitos olkoon Jumalan, joka meille woiton antanut meidän Herran Jesuksen Kristuksen kautta. 1 Kor. 15:57
•    Snellman Benjamin, Enbom Christina ja Snellman Ulrika Sofia Snellman, Tässä lepää lukkari Benj. Snellman. s. 9/2 1789 k. 22/2 1876 ja puolisonsa C. U. Enbom s. 1783 k. 16/11 1867 ja heidän tyttärensä Ulrika Sofia s. 24/8 1824 k. 1/6 1831. Sillä joka kuollut on, Hän on Synnistä wanhurskaaksi tehty. ROM: 6.1:XV
•    Snellman Christian Henrik ja Snellman Ewa Christina, Tässä lepää meri kapteni Chr. Henrik Snellman. s. 15/3 1777 k. 22/5 1855 ja hänen sisarensa Ewa Christina s. 5/2 1781 k. 6/3 1863. Christus on meille elämä ja kuolema on meidän woitto.
•    Grundström Kaisa Matilda, s. 1876 k. 1886
•    Simelius Jaakko, nimismies, s. 2/4 1840 k. 27/5 1886
•    Mahdollisesti Kalsfors Alexandra Katariina k. 1886, Alexandra. 
•    Heikel Henrik Jakob, tuomari, HÄRIIVILAR HÄRADSHOFDINGEN IKEMIDOMSAGA HENR JAC HEIKEL FÖDD D. 28/3 1782 DÖD. D 20/4 1843
•    Uusitalo (Iljana) Kustaa, Kustu Uusitalo Iljana s. 23.6.1832 k. 27.8.1886
•    Högman Edward ja Högman Lydia, Edward Högman s. 20/I 1854 k. 24/II 1879 Lydia Högman s. 16/XI 1858 k. 25/VII 1860
•    Karppinen Heikki, H. Karppinen s. 1810 k. 1888
•    Granlund, Jaakko, Granlund Juho ja Markus (?) Maria, Jaakko Granlund s. 25/2 1825 k. 21/8 1884 Boika Juho s.3/3 1856 k. 23/7 1884 Tytär Maria s. 3/1 1850 k. 26/3 1877
•    Häyrynen Lauri, s. 22/11 1824 k. 15/5 1885
•    Krank Julius Alexander, kappalainen ja Kekoni Hedvig Kristiina, Julius Alexander Krank s. 30/5 1793 k. 15/12 1879, Hegvig Kristiina Kekoni s. 11/5 1811 k. 18/11 1880, Kappalainen, Puolisonsa, Virsi 391:10
•    Kropsu Johan Kustaa, luotsinpoika ja Kropsu, Anna Hilja, luotsintytär, (J.K.K. 12.3.1876 – 14.1.1885 ja A.H.K. 1.1.1882 – 10.1.1885)
•    Wahtola Briita, Tässä lepää Briita Joh. Tyt. Wahtola kuoll 26 p. helm. kuus. 1865 elettyänsä 36v 8kk
•    Wahtola Maria, Gårdsvärdinnan, Tässä lepää talon emäntä Karlen tyt. Wahtola, kuol. 15p. Mall. Kuu. 1865 elettyänsä 75v 3kk
•    Wahtola Johan, Tässä lepää talonisäntä Johan Wahtola, kuoli w.1869 (kuolinikä n. 71 v.)
•    Holma Tuomas Ristonpoika, kihlakunnanlautamies ja Luukela Anna Elisabet Jaakontytär, Tässä lepää Tuomas Ristonpoika Holma ja puoliso Anna Elisabet Jaakontytär Luukela (T.R.H. 22.3.1814 – 14.2.1870 ja A.E.J.L 20.11.1816 – 12.10.1879)
•    Holma Risto Ristonpoika, Tässä lepää Risto Ristonpoika Holma, s. 1.3.1779, k. 2.9.1818 
•    Holma Kristian Nestor, Laiwuri, Tässä lepää Kristian Nestor Holma, s. 26.2.1857, k. 16.7.1888
•    Blick-Suomela, Anna Reeta, Talonemäntä, Anna Reeta Blick, s. 2.3.1834, k. 15.11.1889 
•    Taskinen Juho Jaakko, talonisäntä ja Taskinen Liisa, talonemäntä, Tässä xxxx talonxxx Juho Jaakko Taskinen k. 30.12.1885.
•    Huumonen (Huumosenkangas), Emil Arvid, sahankirjurin poika, Emil Arvid Huumonen, s. 5.6.1886, k. 12.7.1886 
•    Lassila-Halonen, Briita Liisa, Talonemäntä, Briita Liisa Lassila=Halonen, s. 24.2.1835, k. 25.6.1884. 

Lisäksi hautausmaalle tiedetään haudatun ainakin Pastori Mikael Österbergin (1782–1837), joka toimi Haukiputaalla vuodesta 1818, nimismies Herman Holmqvistin (1847–1888/1889) ja lukkarinapulaisen, Juho Suménin.

Kirjoittaja: Tiina Väre.

Vanhan hautausmaan kasvillisuustyyppiä voi luonnehtia monipuoliseksi lehdon ja tuoreen kangasmetsän yhdistelmäksi, joka on seurausta luontaisen kasvillisuuden leviämisestä sekä ihmisen vaikutuksesta. Hallitsevina puulajeina esiintyvät kuusi, mänty ja koivu. Puusto on osittain ihmisen vaikutuksesta ehtinyt vallata vanhan avoimemman hautausmaan aluetta. Alueen puut ovat enimmäkseen terveitä, vaikkakin kohtuullisen vanhoja. Kairaustulosten ja arkistolähteiden perusteella ne ovat 1880-luvulla suoritetun raivauksen jälkeen kasvuun lähteneitä.
 
Alueen aluskasvillisuus edustaa niin ikään usean erilaisten kasvillisuustyyppien kirjoa. Alueittain esiintyy tuoreelle kangasmetsälle tyypillisiä lajeja, kuten mustikkaa, puolukkaa ja sammalta, mutta metsätähti ja oravanmarja ovat yleisiä koko alueella. Sen sijaan kuivan kangasmetsän tyypillistä lajia, kanervaa, löytyy niukasti alueen länsireunamilta. Ravintopitoisempi ja kosteampi lehtomainen kangasmetsä erottuu omana kokonaisuutenaan itä- ja kaakkoisalueilla, eli hautausmaan vanhimmissa osissa. Tuomea, katajaa, vadelmaa ja punaherukkaa kasvaa siellä täällä ja alueella on runsaasti heinää ja ruohovartisia kasveja.
 
Myös varta vasten tuotuja tai muulla tavoin lähistön pihoilta levinneitä kulttuurikasveja (herttavuorenkilpi, moderni tuhkapensas tai juhannusruusut) kasvaa alueella. Ruusujen siirto hautausmaille voi liittyä 1900-luvun alkupuolen hautausmaamaisemointiin, vaikka myös vahingossa leviäminen on täysin mahdollista. Vuorenkilven käyttö hautausmailla yleistyi samaan aikaan. Alkujaan hautausmaalle on todennäköisesti siirretty muitakin kasveja, jotka eivät kuitenkaan ominaisuuksiensa vuoksi ole menestyneet ilman ihmisen hoivaa, toisin kuin vuorenkilvet, ruusut ja tuhkapensaat. Muitakin pihakasveja kasvaa silti aidan ulkopuolella (angervo).

Joidenkin hautojen päällä on kieloa, joka toki kasvaa lehtomaisella alueella myös luonnostaan. On kuitenkin todennäköistä, että kasvia on myös siirretty haudoille kasvamaan. Kielolla on vahva asema raamatullisena symbolina ja sitä on käytetty sekä morsius- että hautakoristeena, mutta myös lääkkeenä. 

Kirjoittaja: Tiina Väre.