Oulun kirkolliset aarteet -näyttely

Ylikiimingin kirkosta peräisin oleva, punainen samettikasukka, on tyyliltään 1800-luvulle
tyypillinen kilpikasukka. Kasukka on malliltaan kapea ja sivuilta avonainen. Kasukan
etupuolella on säteilevä kultainen aurinko, takapuolella on suuri kultainen risti, jonka alla on
vuosiluku 1831. Reunoja kiertää koristeina kultakaluunat, vuorikankaana on vaalea pellava.
Ylikiimingin kasukan on ommellut neiti Carin Sofia Krank.

Messukasukoiden väreiksi vakiintui 1800-luvulla punainen ja musta. Nykyään musta edustaa
kirkkovärinä murhetta ja surua ja sitä käytetään pääasiassa pääsiäisenä ja joskus
hautajaisissa, mutta aiemmin väri oli yleisesti kirkkotekstiilien käytössä. Ruotsi-Suomessa
käytettiin 1700- ja 1800-luvuilla tuontikankaita, jotka koristeltiin kirjomalla. Tyypillisesti
kasukoiden koristeina näkee etupuolella aurinkokuvion, jonka keskelle on kirjailtu heprean
kielellä JAHVE ja takapuolella kookkaan ristin. Aurinkosymbolissa on usein keskiössä
kolmio, joka kuvaa Pyhää Kolminaisuutta.

Suomessa vanhimmat säilyneet kirkkotekstiilit ovat 1300-luvulta. Varhaisin suomalainen,
kirkkotekstiilejä valmistanut tekstiilitaiteilija oli nunna Birgitta Anunsdotter Naantalin
birgittalaisluostarista. Hänen nimikirjaimensa ovat säilyneet Huittisten alttarin
reunavaatteessa, joka ajoittuu 1400-luvulle. Kyseinen luostari oli ainoa suomalainen
kirkkotekstiilien valmistaja keskiajalla. Pohjois-Pohjanmaalla vanhin säilynyt kirkkotekstiili
löytyy Iin kirkosta, jossa on pala 1500-luvun lopulle ajoittuvaa alttarivaatetta. Iin kirkon
alttarivaatteen koristelu on aihemaailmaltaan rikasta ja siihen on kirjailtu muun muassa
kaksipäisiä lintuja, kaloja ja merenneitoja. Iin kirkosta löytyvä alttaritekstiili on valmistettu
Intiassa.

Ylikiimingin kirkolta peräisin oleva kirkonkirstu on vuodelta 1757. Ylikiimingissä oli ennen tätä
kirstua ollut entuudestaan yksilukkoinen arkku. Kuningas Kaarle XI määräsi vuonna 1687
kirkkolaissa, että kirkot hankkivat kirkkoihinsa omaisuuttaan varten lukollisen arkun ja arkun
lukkomäärän tuli olla 3 kappaletta. Lukkojen avaimista yli oli kirkkoherralla, yksi
kirkkoväärtillä ja yksi kuudennusmiehen hallussa. Näin arkun avaaminen vaati kaikkien
edellä mainittujen läsnäolon.

Rahakirstussa on aiemmin säilytetty kirkon varoja ja kirjoja. Arkun alkuperäinen väri on ollut
vaaleanruskea. Kannessa on kaksi pientä, kapeaa reikää, joista kirstuun on voinut tiputtaa
kolikoita. Viime aikoina arkku ei ole ollut käytössä, mutta se on ollut esillä Ylikiimingin
kirkkosalissa.

Ylikiimingin kirkon öylättiraudat ovat pitkänmalliset ja pihtimäiset ja niiden toisessa päässä
on suorakulmion muotoiset laatat. Raudat on hankittu kirkolle vuonna 1830. Laattojen
sisäpuolella on pyöreitä kuvioita, toisella puolella ympyrän sisällä on agnus dei ja toisella
puolella corpus. Pyöreitä öylättimuotteja on raudassa 12 kappaletta, eli öylättileipiä saatiin
raudoilla sen verran kerrallaan. Leivät olivat molemmilta puolilta koristeltuja muotin kuvioiden
mukaisesti. Ylikiimingistä peräisin ovat myös öylättileikkurit, joilla pystyi leikkaamaan
suuresta leivästä pyöreän muotoisia, pieniä öylättileipiä. Öylättileikkurit ovat arviolta
1800-luvulta, samoilta ajoilta kuin öylättiraudat.

Ehtoollisleipää on aikaisemmin tehty itse seurakunnissa. Öylätti (latinan sanasta oblatio,
uhrilahja) on itsessään symboli, joka viittaa Kristuksen ruumiiseen, josta ehtoollisella tullaan
osallisiksi luterilaisen kirkon opetusten mukaan. Tänä päivänä ehtoollisleipiä tehdään
Helsingin Diakonissalaitoksella, jossa öylättejä valmistuu vuodessa 800 000 kappaletta koko
Suomen tarpeisiin. Ehtoollisleivät leivotaan käsin ja aineksina on vain vesi ja vehnäjauho.
Nykyään leipiä saa tosin myös gluteenittomana. Valmistuksessa käytetään edelleen
työvälineinä öylättirautaa ja leikkuria.

Vuonna 1760 rakennetun Kiimingin kirkon vanhimpiin esineisiin kuuluvat samana vuonna
valmistettu tinainen kastemalja sekä 1700-luvun öylättirasia. Rasia on mahdollisesti samalta
aikakaudelta kuin kastemalja. Kastemalja on hankittu Tukholmasta, ruotsalaiselta
metallisepältä, Erik Björkmanilta. Kastemalja on ollut käytössä vielä vuosituhannen alussa,
mutta koska se vuotaa, sen sisällä käytettiin lasista maljaa.

Uskonpuhdistuksen jälkeen 1600-luvulla luterilaisen kirkon sakramentit eli kaste ja
jumalanpalveluksen yhteydessä toimitettu ehtoollinen keskitettiin kirkkorakennukseen.
Kastemaljat sijoitettiin kirkon kuoriosaan, mahdollisimman lähelle pyhää. Kastemaljan sijainti
keskeisellä paikalla kirkkotilaa muistutti samalla seurakuntalaisia siitä, kuinka kaste oli
seurakuntayhteisön yhteinen asia. Kastetoimitus liittyy myös uskomukseen kirkosta pyhänä
ja rituaalisesti puhtaana tilana. Kaikki lapset oli kastettava viimeistään 8 päivän ikäisenä.
Kastamattoman ihmisen nimittäin pelättiin olevan pahojen henkien tai demonien vallassa ja
näin saastuttavan läsnäolollaan kirkon. Kaste toimikin kouriintuntuvasti myös eksorsismina,
pahojen henkien pois manaamisena. Esimerkiksi Mikael Agricolan Käsikirjassa (Käsikiria
Castesta ia muista Christikunnan Menoista; suomennettu vastaavasta Olavus Petrin
käsikirjasta) vuodelta 1614 neuvotaan sanomaan kasteen yhteydessä seuraavaa: “Mene
tästä pois / sine saastainen Hengi”. Kasteita alettiin 1800-luvulta lähtien jälleen toimittaa
useimmiten kotona. Tapahtuma toimii yhä yhtenä niistä ihmiselämän virstanpylväistä, joiden
yhteydessä kirkon rooli ja kirkolliset perinteet tulevat tänä päivänä näkyviksi.

Öylättirasian tekijäleimassa on nimikirjaimet E.T. Rasia lienee haettu Ruotsista samalla
reissulla kastemaljan kanssa. Öylättirasian pohjassa on neljä leimaa, joten sen tinapitoisuus
on vähintään 97% puhdasta tinaa. Tinaa leimattiin Ruotsissa vuodesta 1759 lähtien kolmen
kruunun leimalla, jolla tinaesineiden laatua kontrolloitiin. Samana vuonna on otettu käyttöön
myös vuosileimajärjestelmä, joka oli käytössä jalometalleille. Vaatimukset tinan
leimaamiselle lakkasivat vuonna 1912.

Yli-Iin kirkkoon sijoitetut, Viipurin läänin Pyhäjärven kirkon esineet sisältävät kalkin, pateenin,
viinikannun, öylättirasian, öylättilusikan sekä samettisen kalkkiliinan.
Viipurin läänin Pyhäjärven pitäjä sijaitsi Karjalan kannaksella, Käkisalmen eteläpuolella.
Pitäjän keskellä oli hevosenkengän muotoinen järvi, jonka mukaan pitäjä oli nimetty
Pyhäjärveksi. Kirkko sijaitsi järveen työntyvällä niemellä. Sen oli suunnitellut arkkitehti
Lorenz Stoffer ja se oli rakennettu vuonna 1765. Itsenäinen luterilainen kirkkoherrakunta
Pyhäjärvellä oli ollut jo vuodesta 1632 lähtien. Vpl. Pyhäjärven kirkko oli hirsirakenteinen
ristikirkko, jossa oli 1250 istumapaikkaa. Kirkko säilyi talvisodan taisteluissa, mutta
suomalaiset polttivat kirkon itse aselevon solmimisen jälkeen 15.3.1940, joutuessaan
lähtemään alueelta. Polttamista ennen kirkosta otettiin mukaan esineistöä ja kirkonkellot.
Jatkosodan aikana alue vallattiin takaisin ja sen asukkaat palasivat takaisin koteihinsa tai
osa niiden raunioille. Poltetun kirkon raunioilla pidettiin jumalanpalvelus 7.6.1942. Vpl.
Pyhäjärven asukkaat joutuivat jättämään kotinsa uudestaan vuonna 1944, tällä kertaa
lopullisesti.

Yli-Iissä olevat esineet ovat alun perin luovutetun Karjalan siirtoseurakuntien esineistöä ja
siirtoseurakuntien lakkauttamisen jälkeen vuonna 1950, esineiden omistus siirtyi
Kirkkohallitukselle. Vpl. Pyhäjärven kirkon esineistöä on sijoitettu eri puolille Suomea niihin
seurakuntiin, joihin Pyhäjärven evakkoja kotiutettiin, Yli-Iin ollessa yksi näistä. Vpl.
Pyhäjärven ehtoollisvälineistö on pysyvästi sijoitettuna Yli-Iin kirkkoon, jossa ne otettiin
seurakunnan kirkkoherran Timo Kökön toimesta vastaan 8.2.1960.

Oulunsalon kirkosta peräisin oleva 4-haarainen kynttilänjalka, jonka yksi kynttilänpesä on
keskellä ylhäällä. Kolme muuta haaraa ovat käyrät ja niiden juuressa on linnunpää, jonka
suusta lähtee kynttilänpesää pitelevä haara. Kynttilänjalka on lahjoitettu Oulunsalon kirkolle
vuonna 1872, HC Möllerin toimesta ja sitä on käytetty alttarilla kynttelikkönä. Keskellä olevan
kynttiläpesän päälle on todennäköisesti alunperin kuulunut kukkokoristeinen
kynttilänsammutin, samanlainen kuin näyttelyssä olevissa, Ylikiimingin kirkon
kynttilänjaloissa on nähtävillä.

Kynttilänjalan on valmistanut Leander Helander Kalajoelta. Kuuluisalla messinkivalurilla oli
Kalajoen Tilviksessä valimo 1840-luvulta lähtien. Helander oli ammatiltaan myös
maanviljelijä. Hänen isoveljensä Olof Henrik Helander oli myös kuuluisa messinkivaluri ja
veljesten valamia kynttilänjalkoja ja kattokruunuja on monissa kirkoissa, erityisesti
Pohjanmaalla. Veljesten messinkiesineet ajoittuvat pääosin 1800-luvun puolivälin
molemmille puolille.

Kastellin kirkosta peräisin oleva, Tuomasmessussa käytettävä öljypikari on alun perin
Karjasillan kirkon matkakalkki. Se on valmistettu vuonna 1872 C.F. Ekholmin toimesta
Helsingissä. Materiaaliltaan pikari on hopeaa.

Kyseinen pikari on otettu käyttöön Tuomasmessussa käytettäväksi öljypikariksi.
Tuomasmessussa pappi tekee haluaville osallistujille alttarilla ristin otsaan oliiviöljyllä.
Tuomasmessuja on pidetty Oulussa Kastellin kirkossa ennen koronavuosia noin kerran
kuussa. Messuun kuuluu lisäksi pieniä, koottavia alttareita, jotka asetellaan kirkkosalin
reunoille. Tuomasmessussa vapaaehtoisina työskentelevät huolehtivat alttareiden
kokoonpanemisesta. Messulla oli oma, aktiivinen kävijäkuntansa ja sen järjestäminen oli
pitkälti vapaaehtoisten vastuulla. Messuissa saattoi käydä paljonkin porukkaa ja messun
jälkeen on tarjolla niinikään vapaaehtoisten järjestämä kahvitus. Koronan jälkeen messujen
suosio ei ole enää palannut samalle tasolle kuin se oli ennen koronaa ja messuja järjestettiin
aina harvemmin. Viime vuosina messuja ei ole enää järjestetty.

Tuomasmessun historian juuret ovat 1980-luvulla Helsingissä, jossa joukko nuoria teologeja
ja maallikoita halusi luoda osallistavan ehtoollisjumalanpalveluksen. Messu sai aineksia
hiljaisuudesta, musiikista sekä Taizésta ja ryhmän edustajina oli monia erilaisia kristillisiä
suuntauksia. Messu tarjosi mahdollisuuden liikkua rukousjakson aikana sekä sytyttää
tuohuksia.

Vitriinissä nähtävä puinen siunaushiekkalalapio rautaisella kärjellä on Oulunsalon kirkosta.
Lapio löytyi kirkon inventoinnin yhteydessä kirkon kellotapulista, jossa se oli laitettu vanhan
tavara-arkun sisälle. Arkusta löytyi muutakin vanhaa tavaraa, kuten messinkisiä, rikkonaisia
ornamenttilampetteja, jotka ovat tyypillisiä 1700-luvulle. Siunaushiekkalapio on arviolta
1800-luvulta. Oulunsalon nykyinen kirkko on rakennettu vuonna 1891. Tätä ennen paikalla
sijaitsi vuonna 1855 rakennettu kirkko, joka paloi samana päivänä Lumijoen kirkon kanssa,
molemmat salamaniskun vuoksi. Oulunsalon ensimmäinen kirkko oli rakennettu vuonna
1655.

Siunaushiekka-astiana luetteloitu messinkiastia on peräisin Oulun tuomiokirkosta ja astioita
on kirkolla kaksi kappaletta. Esineistä on 1900-luvun alun kalusteluetteloissa käytetty
nimitystä “keräysastia”. Aiemmassa, vuodelta 1836 olevassa kalusteluettelossa astioihin on
viitattu ruotsin kielen sanoilla “skålar eller bäcken”. Ruotsin kielen sanalla bäcken viitataan
toisinaan alusastiaan. Toisaalta tuomiokirkolla on samassa luettelossa mainittu erikseen
olevan kuparinen “nattkärl”, eli yöastia, joten näillä messinkiastioilla lienee aina ollut jokin
toinen tarkoitus kuin alusastiana toimiminen. Kertoman mukaan astiat ovat toimineet
siunaushiekka-astioina, mutta ei ole tietoa milloin niiden käyttö hiekka-astioina lakkasi. Astiat
löytyivät vuonna 1996 kirkon alakerrasta, kun nykyistä kryptaa rakennettiin. Astiat on
lahjoitettu tuomiokirkolle. Niiden sisäreunassa on kaiverrus: “Förärt af Handelsman And
Niska och dess Fru Josepha Född Lund af den 30 Novemb 1834″.

Diakonissan eli terveyssisaren tarvikkeet ovat Koskelan seurakuntakodilta, joista vanhimmat
noin 1950-luvulta. Koskelan seurakuntakoti on rakennettu 1800-luvun loppupuolella ja Oulun
tuomiokirkkoseurakunta osti rakennuksen, Koskelan kartanon, keväällä 1949. Perimätiedon
mukaan kartanon on rakennuttanut 1800-luvun loppupuolella kunnallisneuvos Johan
Abraham Fellman tai merikapteeni Henrik Wilhelm Snellman. Seurakunnan ostettua
rakennuksen, siihen tehtiin kunnostustöitä ja avajaisia vietettiin 6.11.1949. Rakennus toimi
sekä seurakuntatyön toimipaikkana että monien seurakunnan työntekijöiden kotina
1970-luvulle saakka. Nykyään Koskelan seurakuntakoti kuuluu Tuiran seurakuntaan.

Koskelan seurakuntakodissa toimi myös diakonissa, jonka pääasiallisia työtehtäviä olivat
terveydenhoidolliset työt. 1900-luvulla Toppilan ja Koskelan alueella toimi monia paikallisia
yrityksiä, joiden mukana alueelle oli muuttanut työntekijöitä. Alueen terveydenhoitoa
toteutettiin seurakuntakodilla toimineen diakonissan toimesta. Koskelassa säilyneissä
diakonissan tarvikkeissa on nähtävillä esimerkiksi erilaisia näytepurkkeja. Diakonissa kuljetti
näytteet polkupyörällä Tuiraan tutkittaviksi. Ruokahuoltoa toimitettiin 50-luvulla alueelle
Pateniemestä, josta tuotiin asukkaille muun muassa päivittäin maitoa hevoskuljetuksella.

Pohjois-Oulussa sijaitseva, maalauksistaan tunnettu Haukiputaan kirkko on rakennettu
vuonna 1762. Kirkon suunnitteli nimekäs kokkolalainen kirkonrakentaja Matti Honka, se
rakennettiin Jaakko Suonperän johdolla ja sisätilat koristeli kirkkomaalari Mikael Toppelius.
Nimekkään kirkkomaalarin teoksia kirkosta löytyy noin neljäkymmentä kappaletta.
Maalausten lisäksi erityistä Haukiputaan kirkossa on, että sen lattian alla on säilynyt hautoja
ja hautakammioita. Suomessa kirkon lattian alle hautaamisesta luovuttiin seurakunnasta
riippuen 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkupuolelle. Haukiputaan nykyinen kirkko on
rakennettu sitä edeltävän, 1640-luvulla rakennetun kirkon päälle ja suurin osa hautauksista
on peräisin vanhan kirkon ajoilta. 1760-luvulla Haukiputaan kirkon lattian alle haudattiin enää
vain muutamia vainajia ja vuonna 1765 tavasta luovuttiin kokonaan. Haukiputaan kirkko on
Oulun seurakuntien kirkoista ainoa, jonka alta tavataan hautoja.

Kirkon lattiahautoja inventointiin Haukiputaalla vuonna 1996 Oulun yliopiston arkeologian
laitoksen toimesta ja tällöin hautoja laskettiin 18 kappaletta. Oulun yliopiston tutkijat ovat
tutkineet hautoja ja vainajia myös myöhemmin, vuosina 2014 ja 2017. 2000-luvun
tutkimuksissa keskityttiin tutkimaan erityisesti vainajien muumioitumisprosessia ja
olosuhteita vainajien muumioitumiselle. Vuoden 1996 inventoinnissa löydettiin irtoesineitä,
jotka kerättiin inventoinnissa talteen. Löytöinä saatiin pääasiassa rahoja, papereita joissa oli
tekstiä sekä nuppineuloja. Haukiputaan kirkosta löydettiin vuonna 2022 inventoinnin
yhteydessä arkistosta laatikko, joka sisälsi luetteloimattomia, kirkon lattian alta löytyneitä
esineitä. Löydöt ovat peräisin kirkon remontin yhteydestä noin vuodelta 1999. Erityisen
mielenkiintoisia ovat kaksi pienen pientä puulaatikkoa, jotka alkukesällä 2026 tunnistettiin
todennäköisesti varhain keskenmenneiden sikiöiden arkuiksi. Muita löytöjä olivat
helminauha, messinkinen sormus, kuulutuspaperi, peili ja kynttiläkruunun koukku.Pieniä arkkuja tullaan jatkossa tutkimaan tarkemmin Oulun yliopiston arkeologian tutkijoiden
toimesta. Yliopistotutkija Sanna Lipkin on kirjoittanut aiheesta ja mukana kansainvälisessä,
aihetta tutkivassa hankkeessa. Pienet sikiöiden tai keskosina syntyneiden arkut ovat
Suomessa harvinaisia, sillä niitä on saatettu paremman tiedon puutteessa hävittää tai niillä
ei ole nähty olevan arvoa. Lisäksi kastamattomana haudatut lapset tai keskoset ovat olleet
kirkon keskuudessa pitkään tabuna pidetty aihe.
Lue lisää Haukiputaan kirkkohaudoista.

Lasikantisessa puulaatikossa oleva laakeriseppele on kuulunut vuonna 1711 Oulussa
syntyneelle Johan Snellmannille, joka toimi Oulun triviaalikoulun opettajana vuosina
1733-1738. Snellmann oli tärkeä henkilö Oulun kaupungin opetus- ja sivistystoiminnan
kannalta – Oulun triviaalikoulu, jossa Snellman opetti, oli ensimmäinen yliopistoon johtava
koulu Oulussa. Siellä opetettiin muun muassa latinaa, kreikkaa, jumaluusoppia, historiaa ja
retoriikkaa. Vuonna 1831 triviaalikoulu muutti Engelin suunnittelemaan rakennukseen
vastapäätä tuomiokirkkoa. Rakennuksessa toimii nykyään Oulun lyseon lukio. Oulun
triviaalikoulu oli toiminnassa vuodesta 1682 vuoteen 1842. Se oli vuonna 1609 perustetun
Oulun pedagogion, eli alkeisopetusta tarjoavan koulun jälkeläinen. Oulun koulujen historia
ulottuu täten aivan kaupungin perustamishetkiin saakka.

Johan Snellmann väitteli historiasta vuonna 1737 Turun Akatemiassa. Snellmannin
latinankielinen väitöskirja De urbe Uloa on vanhin Oulun kaupunkia koskeva tieteellinen
tutkimus ja historiateos. Snellmann kuoli ennenaikaisesti Iin satamassa kesällä vuonna
1738, ollessaan ilmeisesti tulossa laivalla Turusta Iin kautta Ouluun.
Laakeriseppele on akateemisen oppiarvon merkitsijä maistereilla ja sellainen on painettu
maisterin päähän ensimmäisen kerran vuonna 1315. Laakeri on nähty kuolemattomuuden
kasvina ja seppele muodostaa ympyrän, joka kuvaa ikuisuutta. Laakerilla on pitkät perinteen
myös voiton symbolina, jonka lisäksi laakeripuita on pidetty pyhinä sekä antiikin Roomassa
että antiikin Kreikassa.

Oulun tuomiokirkossa nähtävä Johan Snellmannin seppele on arviolta vuodelta 1738.
Vihreät laakerinlehdet ovat kellastuneet ruskeiksi. Seppeleen keskelle samettikankaaseen
on kiinnitetty kullanväriset metallikirjaimet JS. Seppeleen alapuolella on kermanvalkoinen
silkkinauha, johon on kirjailtu kullanvärisellä langalla JOHAN SNELLMAN 1711-1738 ja sen
alle suurin kaunokirjaimin ”DE VRB ULOA”. Laatikon nurkissa on jäljellä reiät ja irralliset
ruuvit, sillä seppele on joskus aiemmin ollut Oulun tuomiokirkon seinällä. Ennen näyttelyyn
asettamista seppele on kuitenkin ollut viime vuosikymmenet säilytyksessä arkistossa.

1600-luvulla painettu, vanha Raamattu on peräisin Oulunsalosta. Niin kutsuttu sotaraamattu
oli piispa Johannes Gezeliuksen aikana Turussa painettu suomenkielinen, niin sanotusti
pienikokoisempi raamattu, joka oli entisiä, massiivisen kokoisia, raamattuja helpompi ottaa
mukaan esimerkiksi sotaretkille. Tästä juontuu nimi sotaraamattu. Sotaraamatut ovat
ensimmäisiä Suomessa painettuja raamattuja. Niitä painettiin vuosina 1683-1685.
Sotaraamattuja on Suomessa jäljellä enää noin sata kappaletta, joka tekee niistä harvinaisia,
jopa harvinaisempia kuin vanhemmat, Tukholmassa vuonna 1642 painetut ensimmäiset
suomenkieliset raamatut. Harvinaisuus selittyy niiden luonteella: kirjat palasivat sotaretkiltä
vain harvoin takaisin.

Näyttelyssä oleva Oulunsalon sotaraamattu on puukantinen vanha kirja, jonka kannet on
vuorattu nahalla. Se on elämänsä aikana kokenut kovia. Kirjan sivussa on kaksi metallisoljen
paikkaa, mutta itse kiinnitysremmejä ei enää ole. Etukannen sisäpuolella on tummentumaa
ja takakansi puuttuu. Raamatusta on myös lähtenyt sivuja ja osa sivuista on repaleisia. Se
palveli Oulunsalon ensimmäisen, uhrikirkkona tunnetun kirkon, raamattuna. Oulunsalon
myöhempi, välikirkoksi kutsuttu kirkko, paloi vuonna 1882 ja sen mukana myös osa
seurakunnan arkistosta. Myös sotaraamatun sisäkannessa näkyy tulen aiheuttamaa
tummentumaa.

Näyttelyssä on nähtävillä Oulunsalon kirkosta peräisin oleva, vuonna 1733 Tukholmassa
Hartwig Gerckenin painama, Jacob Wildenin kirjapainossa tehty virsikirja. Virsikirja ostettiin
Oulunsaloon vuonna 1749.

Lukutaidon yleistyessä kirkkoihin alkoi ilmestyä virsikirjoja, joista ensimmäisenä julkaistiin
niin sanottu Vanha virsikirja vuonna 1701. Aiemmin virsien laulaminen oli tehty ulkomuistista,
jolloin laulun taso ei ollut välttämättä kovin yhtenäistä. Vanha virsikirja oli käytössä virallisena
suomenkielisenä virsikirjana sekä Suomessa että Ruotsissa 200 vuoden ajan. Vuonna 1733
painettu virsikirja on uudistettu painos vuoden 1701 virsikirjasta. Vanhassa virsikirjassa virret
oli ensimmäistä kertaa numeroitu, mistä seurasi, että kirkkosalien sisustukseen ilmestyi
numerotauluja. Virsikirjalla ja virsien laulamisella on ollut suuri merkitys kansan
uskonnollisena kasvattajana ja virsikirja onkin toiminut tärkeänä oppikirjana kansakouluissa,
joissa musiikin opetus perustui pääasiassa virsien laulamiseen. Virsikirjaa uudistettiin
1800-luvun puolivälissä, jolloin erityisesti Elias Lönnrot halusi puuttua vanhan virsikirjan
karkeaan kielenkäyttöön ja “räikeään jumalattomuuden kuvaukseen”.

Vanhassa virsikirjassa julkaistiin ensimmäisen kerran virsi: “Jo joutui armas aika”, tutummin
suvivirsi numerolla 318. Kyseinen veisu on edelleen suosittu, vaikkakin viime aikoina
kiistanalaiseksi keskustelunaiheeksi noussut. Se on joka tapauksessa eittämättä osa
suomalaista aineetonta kulttuuriperintöä

Vuonna 1656 painettu 8 taalerin kupariplootu saatiin takaisin Oulun tuomiokirkolle hieman
ennen Oulun kirkolliset aarteet-näyttelyn avautumista. Plootu oli ollut deponoituna eli
talletettuna Oulun museolle vuodesta 1947 lähtien. Talletussopimus purettiin kesäkuussa
2026 ja plootu sijoitetaan jatkossa pysyvästi esille Oulun tuomiokirkkoon. Oulun museolla
(entinen Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseo) plootu on ollut näyttelyssä esillä ainakin
1960-luvulla. 8 taalerin kokonainen plootu on jokseenkin harvinainen, yleisempiä tähän
päivään säilyneitä ovat puolikkaat, 4 taalerin plootut.

Plootuja käytettiin valuuttana vuodesta 1644 vuoteen 1777. Taustalla tässä oli kuparin
ylituontanto, ja plooturahoihin kyseistä metallia saatiin mahdutettua enemmän. Varsinkin
Ruotsissa rahana epäkäytännöllisen kokoiset plootut kannustivat pankeista saatavien
luottokuittien, eli pankkisetelien käyttöön. Plootuun on lyöty leimat, joissa näkyy vuosiluku,
hallitsijan nimi ja keskellä olevaan leimassa rahan nimellisarvo, eli tämän plootun
tapauksessa “8 DALER”.

Ei ole tietoa siitä, milloin tuomiokirkon plootu on tullut kirkon omistukseen, mutta vuoden
1836 kalusteluettelossa siihen viitataan sanoilla: “En gammal 8 dalers kopparplåt i kassa
kistan”. Usein maininta “en gammal”, eli vanha, viittaa siihen, että kyseinen esine on ollut
kirkon omistuksessa pitkään, ehkä niin pitkään, ettei sen alkuperää enää luettelointihetkenä
muisteta tai tiedetä. Plootua on maininnan mukaan säilytetty jonkinlaisen rahakirstun sisällä,
sillä on erikseen mainittu että se on “i kassa kistan” eli kassakirstussa. Lisäksi kuvauksen
jäljessä on sana “väger” viittaamaan esineen painoon, mutta painoa ei ole mainittu.
Tiedämme kuitenkin, että plootu painaa 14,4kg.

Iin seurakunnan omistama, Mikael Toppeliuksen maalaama taulu on näyttelyssä lainassa
Kuivaniemen kirkosta. Vuonna 1800 maalattu taulu on tehty öljyväreillä puulle ja ajan myötä
sen maalipinta on kulunut ja siinä on havaittavissa maalin halkeilua eli krakeloitumista.
Teoksessa on tummat puiset raamit ja maalauksen yleissävy on tummanpuhuva.
Maalauksessa on keskellä ristiinnaulittu Jeesus. Jeesuksella on silmät auki, hänen
päässään on orjantappurakruunu ja pään ympärillä säteilevä kehä. Hän itkee verisiä
kyyneleitä, käsien ja jalkojen haavoista niin ikään tippuu veripisaroita. Maalauksen
vasemmalla puolella on vihreisiin kaapumaisiin vaatteisiin pukeutunut Johannes ja oikealla
puolella punaisiin kaapuun pukeutunut, itkevä Maria Magdalena. Oikeassa yläreunassa
paistaa aurinko.

Mikael Toppelius (1734—1821) oli oululaissyntyinen kirkkomaalari, joka on kuuluisa töistään
erityisesti lukuisissa Pohjanmaan 1700-luvun taitteen puukirkoissa, niin sanotuissa
kuvakirkoissa. Toppeliusta ei suinkaan kuvata syyttä pohjalaisen, jo 1620-luvulta asti
periytyvän (ja samalla kotimaisen) kirkkomaalausperinteen viimeiseksi ja huomattavimmaksi
edustajaksi. Pitkällä urallaan hän ehti koristaa yli 30 kirkkoa niin seinä- ja kattomaalauksin,
saarnatuolikoristeluin kuin tauluinkin. Tyylillisesti hänen tuotantonsa yhdistelee barokkia ja
rokokoota ammentaen myös luontoaiheista ja paikallisten yhteisöjen jäsenten ja miljöiden
kuvaamisesta. Toppeliuksen pitkä ura alkoi jo 14-vuotiaana Iisalmen kirkon koristelusta ja
kulminoitui hänen 87-vuotiaana toteuttamaansa viimeiseen toimeksiantoon Revonlahdella
vuonna 1821. Ehtipä elämän varrelle sattua niin oppipoika-aika Tukholman Kuninkaallisen
linnan sisustuksen parissa kuin virallinen asema Oulun kaupunginmaalarinakin.
Näyttelyesineistä hän on restauroinut myös isovihassa vaurioituneen Johannes
Messeniuksen muotokuvamaalauksen vuonna 1791.

Toppeliuksen maalarintoiminta sijoittuu historialliselta kontekstiltaan 1700-luvun alun
isovihan (1713—1721) ja pikkuvihan (1742—1743) jälkeiseen aikaan, jolloin hävitystä
aiheuttaneiden sotien päättymisen aikana alueella oli alkamassa uusi, oloiltaan rauhallinen
ja taloudellista kehitystä lupaava nousukausi. Tämän seurauksena uusia seurakuntia
perustettiin ja kirkkoja rakennettiin, mikä työllisti sopivasti kirkkomaalareita. Kirkkojen
koristelu Raamattu-aiheisin kuvin täytti myös kansanopetuksellista tehtävää lukutaidottoman
tai heikosti lukutaitoisen kansan parissa. Kuvien kautta opetettiin niin uskonnosta kuin
moraalistakin ja tarjottiin aikalaisten uskolle kiinnekohtia. Kuvien ollessa tavallisten ihmisten
elämissä harvinaisia muissa ympäristöissä, kirkkojen maalaukset ovat todennäköisesti olleet
erityisen vaikuttavia.

Kuivaniemen kirkon taulua on jossain vaiheessa korjattu itsetekoisesti. Sen takana on
metalliset tangot, jotka on naulattu kiinni ja ne pitävät maalausta kasassa sen ylä- ja
alaosasta. Maalauksen kehysten alaosassa on teksti: Johannes Maria Magdalena. Maalaus
on signeeraamaton. Se on lahjoitettu Kuivaniemen ensimmäiseen kirkkoon, nykyinen on
rakennettu vuonna 1874. Taulu on koristanut molempien kirkkojen seiniä jo yli kahdensadan
vuoden ajan. Näyttelyn jälkeen taulu palautuu takaisin Kuivaniemeen

Palosammutin, tai “palotorvi” on noin 1900-1920-luvulta peräisin oleva alkusammutusväline.
Nämä tulensammuttimet olivat vesisammuttimia, joita ei tarvinnut pumpata, vaan vesi saatiin
paineistettua kemiallisessa reaktiossa hiilihapon avulla. Tuomiokirkon palosammutin on
arviolta suomalaista tuotemerkkiä Rex, vaikka pinnan kuluman perusteella asiasta on
mahdoton saada varmuutta. Sammutin on löytynyt tuomiokirkon tornin ylimmästä
kerroksesta. Esineenä se liittyy kaupungin traagiseen paloturvallisuushistoriaan.

Vuonna 1822 oululaisten elämä muuttui peruuttamattomasti erityisen tuhoisan
kaupunkipalon vuoksi. Tuli oli lähtenyt leviämään toukokuisena aamuyönä värjärimestarin
verstaasta Torikadun päästä ja se levisi nopeasti muualle kaupunkiin. Vuonna 1777
rakennetun, nykyistä tuomiokirkkoa edeltävän, Sofia Magdalenan kirkon tulipalo saavutti sen
verran myöhään, että kirkon irtaimisto kirkonkelloja lukuun ottamatta saatiin pelastettua.
Kirkosta jäi pystyyn vain raunioituneet kiviseinät, kun taas puiset kattorakenteet ja kiinteä
sisustus tuhoutuivat täysin. Vastaava kohtalo kohtasi myös muuta kaupunkia, sillä 80%
keskustan taloista paloi tuona yönä. Kaupunkipalot eivät olleet harvinaisia tiiviisti
rakennetuissa puutalovaltaisissa kaupungeissa, ja Oulukin on ehtinyt palaa historiansa
aikana lukuisia kertoja. Vuoden 1822 tulipalo on kuitenkin ollut Oulun kaupunkipalojen
historiassa tuhoisin ja tunnetuin. Oulun palosta kirjoitettiin muun muassa Turun
Wiikko-Sanomissa 1.6.1822 painetussa lehdessä. Uutisen lopussa oli ohjeet, miten
kodittomiksi jääneitä oululaisia pystyi auttamaan lahjoitusten avulla.

Vastaavan katastrofin välttämiseksi uudelleenrakennetussa kaupungissa ryhdyttiin erityisiin
toimiin. Uuteen Sofia Magdalenan kirkkoon rakennettiin vuonna 1845 torni, joka kohoaa
tänäkin päivänä miltei 60 metrin korkeuteen. Tornin huipulle palkattiin palovartijat
päivystämään tulipalojen varalta joka yö. He tarkkailivat kaupunkia tornin ikkunoista
jokaiseen ilmansuuntaan ja soittivat torvea tasatunneittain ilmoittaakseen kaupunkilaisille
kaiken olevan hyvin. Ehkä juuri tällaisten “palotorvien” historian vuoksi tuomiokirkon
näytterlyssä olevaa palosammutinta erehdyttiin luulemaan aivan viime aikoihin saakka
palovartijoiden käyttämäksi torveksi.

Palovartijoiden pitkät vahtivuorot loivat myös paljon joutoaikaa. Mielenkiintoinen perinne
syntyi, kun kaupunkilaiset alkoivat antaa muutaman roposen maksuksi siitä, että palovartija
kaiversi kauniilla käsialalla heidän nimensä tornin ylätasanteen seiniin. Tänä päivänä tornin
kaikki puupinnat ovat täynnä joko taidokkaita kaiverruksia, tai modernimpia, myöhemmin itse
tussilla tai lyijykynällä tehtyjä nimikirjoituksia. Kyseessä on ikään kuin kirkkovierailusta
kertova kollaasi, joka kertoo useita sukupolvia jatkuneesta perinteestä. Nykyvierailijalle
tuomiokirkon torni ei valitettavasti turvallisuussyistä ole avoinna.

Koristeelliset, hopeiset ehtoollisvälineet ovat peräisin Suomen 4. Oulun
Tarkk’ampujapataljoonalta, joka oli sijoitettuna Ouluun vuosina 1881-1902
Ehtoollisvälineisiin kuuluu hopeafiligraanein koristeltu, kookas ehtoollismalja, pateeni,
viinikannu, öylättirasia sekä öylättilusikka. Näyttelyssä näistä on nähtävillä ehtoollismalja,
pateeni sekä öylättirasia.

Ehtoollisvälineet on valmistettu vuonna 1857 kulta- ja hopeaseppä Johan Fabian Fincken
toimesta Haminassa. Ehtoollisvälineisiin on kaiverrettu teksti: “4 de Uleåborgs Finska
Skarpskytte Bataljons Kyrka”. Vuoden 1878 asevelvollisuuslain mukaan läänien
pääkaupunkeihin perustettiin omat tarkk’ampujapataljoonat ja Oulussa tämä oli nimeltään
“Suomen 4. Oulun tarkk’ampujapataljoona.” Pataljoona sijoitettiin Oulussa sitä varten
rakennettuun Maikkulan reservikomppaniaan. Maikkulan reservikomppania on yksi harvoista
Suomessa säilyneistä reservikasarmeista, jotka on rakennettu vuoden 1878
asevelvollisuuslain perusteella. Sotilaskäyttö kasarmilla loppui vuonna 1901 ja nykyään
rakennukset ovat asuinkäytössä.

Yksi Oulun tuomiokirkon vanhimmista ehtoollisvälineistä on 1600-luvulta peräisin oleva,
hopeinen öylättirasia. Öylättirasiaa vanhempi on näyttelyssä nähtävän kalkkimaljan jalka,
joka on tehty vuonna 1651. Maljaosa kalkissa on vuodelta 1826. On jossain määrin
tyypillistä, että vanhojen kalkkien maljaosaa on myöhemmin uusittu, sillä ehtoollisviini ja
maljan käyttö kuluttavat jalometallia aikaa myöten.

Suorakaiteen muotoinen rasia seisoo neljällä pienellä pallojalalla. Kannen keskustaa
koristaa pakotettu Agnus dei eli Jumalan karitsa. Juutalaisessa kulttuurissa karitsa oli tärkeä
uhrieläin. Se liitettiin puhtauteen ja sitä käytettiin uhrina omien syntien sovittamiseksi. Agnus
dei symboloikin Jeesusta. Rasian sivut on koristeltu kaivertamalla tausta pistekaiverruksin,
josta erottuvat symmetrisesti sommitellut sileäpintaiset lehtiornamentit. Rasian etusivulla on
keskellä kaksi pientä reikää. Öylättirasia on ollut käytössä näihin päiviin saakka, 335 vuotta.

Öylättirasian kannen reunaan on kaiverrettu teksti: “Johannes P Hogstadius Malin O
Sundelia”. Kaiverrus kertoo rasian lahjoittajan, joka on lääninkirjanpitäjä Johan
Hogstadiuksen leski Maria Sundelia. Rasian on valmistanut tukholmalainen hopea- ja
kultaseppä Petter Henning. Rasian pohjassa oleva sahalaitainen leima on nimeltään
oltermanninviiva. Se toimi 1600-luvun lopulla ja 1700-luvun alkupuolella hopeaesineiden
tarkastusleimana, jolla pidettiin huolta, että esineen jalometallipitoisuus oli virallisesti
varmistettu.

Viisisakarainen messinkikynttelikkö on lahjoitettu monien muiden tuomiokirkon vanhojen
valaisimien tapaan vuonna 1722, eli isovihan päättymisen jälkeen. Isovihan aika, eli Suuren
Pohjan Sodan (1700-1721) aikainen venäläismiehitys Suomessa, näkyi Oulun
seurakunnassa siinä, että täällä toimi miehityksen alkuaikoina vain yksi kappalainen, ja
lopulta vain yksi pappi. Muiden säätyläisten tavoin myös papit pakenivat isovihaa Ruotsin
puolelle venäläisjoukkojen edetessä kohti Pohjanmaata. Mikä merkittävää, huomattava
määrä alueen kirkoista ryöstettiin kaikesta arvokkaasta, kuten valaisimista, kirkkotekstiileistä,
Raamatuista ja kirkonkelloista. Isovihan jälkeinen jälleenrakennus kannusti suureen
lahjoitusvyöryyn varakkailta seurakuntalaisilta, mikä selittää myös tuomiokirkon monien
valaisimien alkuperää.

Lahjoitusten antaminen kirkolle on ollut elinvoimainen perinne vuosisatojen ajan. Katolisella
ajalla annettiin aneita toiveena lunastaa niillä synninpäästö. Vaikka uskonpuhdistuksen
jälkeen kirkon virallisten opetusten mukaan omaan kuolemanjälkeiseen kohtaloon ei
lahjoituksilla voinut vaikuttaa, keskiaikainen uhrausperinne kuitenkin jatkoi elämäänsä
muissa muodoissa. Esimerkiksi votiivilahjoja lahjoitettiin seurakunnalle muun muassa
onnistuneen merimatkan jälkeen, kuten yli 200 Suomen rannikkokaupunkien kirkoissa
riippuvaa kirkkolaivaa muistuttavat. Tuomiokirkon kirkkolaiva, Kolumbus, on kuitenkin
Pohjois-Pohjanmaan museoyhdistyksen lahjoitus 1977. Lahjoituksen motiivina oli muistuttaa
kirkkovierailijoita Oulun merellisestä historiasta. Seurakuntalaisten antamat esinelahjoitukset
puolestaan saivat usein innoitusta kyseisen henkilön omista elämäntapahtumista, kuten
sairaudesta parantumisesta. Joka tapauksessa lahjoituksilla on ollut suuri merkitys
seurakuntien talouden kannalta.

Messinkikynttelikön lahjoittaja oli oululaisen porvarisperheen tytär Margareta Pilkar (n.
1670-1744). Kynttelikön keskellä ovat hänen nimikirjaimensa M.P. sekä hänen toisen
aviomiehensä, vanhaan pappissukuun kuuluneen Gabriel Lithoviuksen, nimikirjaimet G.L.
Kirkon vanhoista valokuvista ja piirroksista on päätelty, että kynttelikköä pidettiin alttarin
keskikohdilla, missä tällä hetkellä on vanha hopeinen krusifiksi. Kynttelikkö oli käytössä vielä
1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Asianlaita muuttui, kun kirkon silloinen
tuomiorovasti L. P. Tapaninen talletti kynttilänjalan Pohjois-Pohjanmaan museoon vuonna 1954. Museossa kynttelikkö vietti 70 vuotta, kunnes palasi takaisin tuomiokirkkoon
marraskuussa 2024

Johannes Messeniuksen renessanssimuotokuvamaalaus on vuodelta 1611 ja Suomen
vanhin tunnistettavissa oleva muotokuvamaalaus. Sen on luultavasti maalannut ruotsalainen
hovimaalari Cornelius Arendtz.

Johannes Messenius syntyi vuonna 1579 tai 1580 ja kuoli 1636. Muotokuvan
maalaamishetkellä hän oli 30-vuotias. Messenius oli ruotsalainen lainopin ja valtiotieteen
professori Uppsalan yliopistossa, valtionarkiston hoitaja ja historioitsija. Mikä on merkittävää,
hän oli myös uskonnollis-poliittisista syistä tuomittu maanpetturi. Hänellä nimittäin oli
katolista uskonkasvatusta saaneena ja Saksassa jesuiittakoulussakin opiskelleena siteitä
katoliseen kirkkoon aikana, jolloin Ruotsista oli tullut protestanttinen maa. Messeniuksen
häikäilemättömäksikin kuvailtavissa oleva toiminta myös kietoutuu yhteen laajemman
Ruotsin vallanperimyskiistan kanssa. Lopulta kahden kirkon ja valtionjohdon välillä
kelkkaansa kääntänyt Messenius kohtasi jäi kiinni väitetysti kirjeenvaihdosta Puolaan, mistä
seurasi maanpetossyyte. Alkuperäinen kuolemantuomio muutettiin kuitenkin elinikäiseksi
karkotukseksi valtakunnan syrjäisimpään kolkkaan, joka tuolloin sattui olemaan Kajaanin
erämaalinna (joka sijaitsee noin 180 km Oulusta kaakkoon). Messeniuksen ei auttanut kuin
muuttaa uuteen vankilaansa, josta tuli hänen kotinsa kaikkiaan 19 vuodeksi. Hän ei
kuitenkaan jäänyt toimettomaksi, vaan kirjoitti tuolloin elämäntyönsä eli 15-osaisen teoksen
Scondia Illustrata, joka käsittelee Skandinavian historiaa ja maantiedettä uraauurtavasti.
Teoksessa edetään Ruotsin myyttisestä menneisyydestä lähemmäs nykyaikaa. Siinä
käsitellään myös Suomen alueen varhaishistoriaa.

Miten Messenius muotokuvineen sitten päätyi Ouluun? Taustalla oli ainakin hänen Scondia
Illustrata -suurteoksestaan saamansa tunnustus Tukholman päädyssä. Hänelle myönnettiin
osittainen armahdus, jonka johdosta Messenius sai muuttaa Kajaanista Ouluun vuonna 1635. Teosta ei kuitenkaan ehditty julkaista Messeniuksen vielä eläessä, sillä hän kuoli jo
vuosi muuton jälkeen 1636. Scondia Illustrata näki päivänvalon lopulta vasta 1700-1705
Tukholmassa.

Itse muotokuva on ollut Oulun kirkoissa vuosisatoja, ja ajan saatossa se on myös kokenut
kovia. Esimerkiksi isovihan venäläismiehityksen aikaan venäläiset kasakat lävistivät taulun
sapeleilla ja keihäillä niin, että siihen tuli 19 reikää. Painaumia näistä rei’istä on mahdollista
vieläkin erottaa taulussa, vaikka se onkin myöhemmin restauroitu. Taulu koki myös
savuvaurioita Oulun palossa vuonna 1822, mutta selvisi siitäkin. Viimeisin konservointi
taululle on tehty taidekonservaattori Päivi Kyllösen toimesta vuonna 1996. Taulun vaiheita on
kirjattu ylös sen takapuolelle, jonka johdosta tiedetään varmasti, kuka sen on maalannut ja
ketä se esittää.

Taulun yläreunassa voidaan erottaa Messeniuksen suvun vaakuna. Pöydällä katsojaa
tuijottaa pääkallo, joka on ollut tavallinen koriste renessanssiajan maalauksissa. Kallon
silmistä kasvavat kukat symboloivat elämän kiertokulkua. Samaan teemaan sopivasti
Messenius osoittaa sormillaan tekstiä, joka on hänen tunnuslauseensa latinaksi: “Musae
post funera florent, mors sine musis vita.” Suomeksi lausahdus kuuluu: “Runottaret
kukoistavat kuoleman jälkeen. Kuolema on elämää ilman runottaria.”

Tuomiokirkon alttariseinustalla oleva hopeinen krusifiksi, jossa ristiinnaulittu ja pääkallo on
kiinnitetty mustaan puiseen ristiin, on peräisin 1704 kuolleen kauppias ja raatimies Klaus
Jenderjanin arkusta, johon sen lahjoitti hänen leskensä Katarina Henrikintytär. Klaus
Jenderjan oli kuolleessaan aikakauden mittapuulla äärimmäisen rikas yli 70 000 taalerin
omaisuudellaan, johon kuului sekä irtaimistoa että maaomaisuutta. Myös Katariina
Henrikintytär eli varsin taloudellisesti turvattua elämää miehensä kuoleman jälkeen.

Krusifiksi on historiansa aikana käynyt mielenkiintoisen kiertomatkan Ruotsin puolella, johon
oli syynä isovihan venäläismiehitys (1714-1721), joka kohteli kaltoin eritoten Pohjanmaata.
Tänä aikana oululainen porvaristo pakeni Ruotsin puolelle, ja samassa yhteydessä myös
arvotavaroita pelastettiin tietoisesti. Oulun koulun kollega Georg Rajalen otti krusifiksin
talteen vuonna 1714, kun venäläiset hyökkäsivät kaupunkiin, ja antoi sen kauppias Karl
Fagerholmin säilytettäväksi. Fagerholm vei esineen Ruotsiin ja palautti sen Oulun kirkkoon
kymmenen vuoden kuluttua. Krusifiksi kiinnitettiin 1720-luvulla raatimies Erik Uhlbrandtin
lahjoittamaan alttarivaatteeseen, ja sitä on säilytetty myös tuomiokirkon yläsakastissa sekä
kryptassa.

Tuomiokirkon sisäänkäynnin sivuseiniin on muurattu kaksi 1600-luvulta peräisin olevaa
hautakiveä kirkkotarhan kunnostustöiden yhteydessä 1880-luvulla. Molemmat ovat
muodoltaan litteitä laakakiviä, joita käytettiin aikanaan hautapaikkojen kansilevyinä.
Hautakivet liittyvät Oulussakin kaupungin historian alkuaikoina vallinneeseen perinteeseen,
jossa yhteisön rikkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat jäsenet lunastivat viimeiset leposijansa
kirkon lattian alta. Taustalla oli alun perin ajatus turvatummasta kuolemanjälkeisestä
elämästä, sillä kirkkorakennus nähtiin pyhänä ja siten voimallisena. Tavan päämerkitykseksi
kuitenkin jäi lähinnä ilmentää ajan yhteiskunnan läpäisevää hierarkiaa, kun yhteisön
korkeimmassa asemassa olevat pääsivät parhaille hautapaikoille mahdollisimman lähelle
kirkkoa ja eritoten kuoriosaan tai lähelle saarnatuolia. Kirkon pohjoispuolelle tai jopa
kirkkomaan ulkopuolelle joutuminen puolestaan oli lähestulkoon kuin viimeinen yhteisön
taholta tuleva “rangaistus”, joka saattoi sattua esimerkiksi rikollisten kohdalle. Kirkkotarha
on toiminut siis yleisenä hautausmaana. Myös tuomiokirkon tontille, jolla on aikaisemmin
sijainnut myös puinen kaupunginkirkko, on haudattu yhteensä noin 7500 henkilöä, joista
osan jäännökset ovat jääneet tuomiokirkon kohdalle. Kirkkoon hautaaminen päättyi
1780-luvun aikoihin, kun perustettiin Oulun hautausmaan vanhin osa, Ståhleborg kaupungin
silloisen asemakaavan ulkopuolelle.

Nämä hautakivet ovat sijainneet Oulun 1610-luvulla rakennetun kaupunginkirkon lattiassa.
Marmorinen hautakivi on kulunut ilmeisesti sen takia, että sen päältä on kävelty paljon siinä
määrin, että vainajan nimestä ei enää saada selvää. Siitä kuitenkin erottaa vielä muita
yksityiskohtia, kuten kuoleman symboleina pääkallon ja sääriluut sekä ajan kulumisen
symbolina tiimalasin, jota reunustavat latinankieliset sanat MEMENTO MORI eli
muistutuksen kuolevaisuudesta. Lisäksi hautakivessä on kaksi enkelikuviota ja keskiosassa
vanha ikuisuuden symboli eli käärme, joka nielee omaa häntäänsä (ouroboros). Kristillisessä
ikonografiassa käärmeellä on se merkitys, että Kristus on voittanut paholaisen ja kuoleman.
Kehän sisäpuolella on vainajan suvun vaakuna, joka ei enää ole tunnistettavissa.

Harmaan hautakiven teksti ei ole yhtä kulunut, joten tiedämme, kenen muistoksi se on tehty.
Kivessä lukee “Här under hvilar Skiepper Joen Torbiöns Son Hising. M: J: D: 1647.
Kyseessä on siis ilmeisesti kapteenin hautakivi.

Alun perin nykyisessä tuomiokirkossa ei ole ollut kirkkotornia, vaan kirkonkellot ovat
sijainneet erillisessä kellotapulissa kirkon vieressä. Kun Sofia Magdalenan kirkko
rakennettiin 1777, sen vieressä sijaitsi 1728 rakennettu renessanssityyppinen kellotapuli.
Sen perustukset toisen kellotapulin perustusten ohella paljastettiin vuoden 2002
arkeologisissa kaivauksissa, ja jätettiin näkyville. Perustuksia pystyy tänäkin päivänä
ihmettelemään tuomiokirkon pääportaiden lähistöllä Kajaaninkadun puolella kirkkotonttia.

Oulun suurpalon syttyessä 1822 kirkonkelloja ei monesta muusta irtaimistosta poiketen
pystytty pelastamaan, vaan ne tuhoutuivat. Kellojen sulanut metalli kuitenkin otettiin talteen,
ja niistä valettiin uusi kirkonkello Tukholmassa. Tällä välin kirkkoon kaivattiin väliaikainen
kello, jonka lahjoitti Uleå Oy. Se on yhä nähtävillä pääoven aulassa, ja se on kahdesta
kellosta pienempi. Toinen on F. J. Candelbergin vuonna 1824 seurakunnalle lahjoittama
kello. Teksti siinä on hänen sekä hänen vanhempiensa syntymävuodet, sekä vanhempien
kuolinvuodet. Tämä suurempi kello oli käytössä vuoteen 1934 asti, jolloin siinä huomattiin
halkeama, joten se siirrettiin silloin alas aulaan. Tuo alkuperäisistä sulaneista kelloista
valettu kello on kuitenkin yhä käytössä kirkossa neljän muun kirkonkellon kanssa.

The red velvet chasuble from Ylikiiminki Church is a typical 19th-century shield chasuble.
The chasuble is narrow and open at the sides. On the front of the chasuble is a radiant
golden sun, on the back there’s a large golden cross, under which is the year 1831. The
edges are decorated with gold chevrons, and the lining is light linen. The Ylikiiminki chasuble
was sewn by Miss Carin Sofia Krank.

The colors of the mass vestments became established in the 19th century as red and black.
Today, black represents grief and sorrow as a church color and is used mainly at Easter and
sometimes at funerals, but previously the color was commonly used in church textiles. In
Sweden and Finland, imported fabrics were used in the 18th and 19th centuries, which were
decorated with embroidery. Typically, the vestments are decorated with a sun pattern on the
front, with the Hebrew word YAHVE embroidered in the middle, and a large cross on the
back. The sun symbol often has a triangle in the center, which represents the Holy Trinity.

The oldest surviving church textiles in Finland date from the 14th century. The earliest
Finnish textile artist who produced church textiles was the nun Birgitta Anunsdotter from the
Birgitta Monastery in Naantali. Her initials have been preserved on the altar cloth of the
Huittinen monastery, which dates back to the 15th century. The monastery in question was
the only Finnish manufacturer of church textiles in the Middle Ages. The oldest surviving
church textile in North Ostrobothnia is found in Ii Church, which contains a piece of altar
cloth dating back to the late 16th century. The altar cloth in Ii Church is decorated with rich
themes and is embroidered with, among other things, two-headed birds, fish and mermaids.
The altar cloth found in Ii Church was made in India.

The coffer from Ylikiiminki Church dates back to 1757. Before this chest, Ylikiiminki had
already had a single-locked chest. In 1687, King Charles XI of Sweden decreed in the
Church Act that churches were to acquire a locked chest for their church property and that
the number of locks on the chest was to be 3. The vicar had one key, one was to the
churchwarden and one to the clerk. Thus, opening the chest required the presence of all of
the above-mentioned persons.

The coffer has previously been used to store church funds and books. The original color of
the chest was light brown. There are two small, narrow holes in the lid through which coins
could be dropped into the chest. The chest has not been in use recently, but it has been on
display in the Ylikiiminki church hall.

The long, tong-shaped host iron is from Ylikiiminki Church. The iron was acquired for the
church in 1830. It has rectangular plates at one end. The plates have circular patterns on the
inside, with an agnus dei inside a circle on one side and a corpus on the other. There are 12
round host molds in the iron, meaning that the irons could produce that many hosts at a
time. The hosts were decorated on both sides according to the patterns on the mold. Host
cutters, which were used to cut small, round hosts from a large loaf, also originate from
Ylikiiminki. The host cutters date back to the 19th century, the same time as the host cutter.

Communion bread (host) was previously made in the parishes themselves. The oblation
(from the Latin word oblatio, offering) is itself a symbol that refers to the body of Christ, of
which communion is partaker according to the teachings of the Lutheran Church. Today,
communion bread is made at the Helsinki Deaconess Institute, where 800,000 hosts are
made annually for the needs of the whole of Finland. The communion bread is baked by
hand and the ingredients are only water and wheat flour. Nowadays, the bread is also
available gluten-free. The tools used in the production are still host iron and a cutter.

Some of the oldest objects in the Kiiminki Church, built in 1760, include a tin dopfunt made in
the same year and an 18th-century ciborium. The ciborium is possibly from the same era as
the dopfunt. The dopfunt was acquired from Stockholm, from a Swedish tin smith Erik
Björkman. The dopfunt was still in use at the beginning of the millennium, but because it
leaks, a glass bowl was used inside it.

In the 17th century after the Reformation, the sacraments of the Lutheran Church, i.e.
baptism and the communion, were centralized in the church building. The baptismal font was
placed in the choir of the church, as close as possible to the sacred. The location of the
baptismal font in a central location in the church hall also reminded parishioners of how
baptism was a shared matter for the parish community. The baptismal ceremony is also
related to the belief that churches are holy and ritually pure spaces. All children had to be
baptized at the latest when they were 8 days old. It was feared that an unbaptized person
was possessed by evil spirits or demons and would thus contaminate the church with their
presence. Baptism also served a tangible purpose as an exorcism, casting out evil spirits.
For example, Mikael Agricola’s Handbook (Handbook on Baptism and other Services in
Christianity; translated from the corresponding Olavus Petri’s handbook) from 1614 advises
vocalizing the following during baptism: “Get out of here / you unclean spirit”. From the 19th
century onwards, baptisms began to be performed mostly at home again. The event still
serves as one of those milestones in human life where the role of the church and religious
traditions become visible today.

The ciborium bears the initials E.T. as a hallmark. It was most probably brought from
Sweden on the same trip as the dopfunt. The bottom of the ciborium has four marks, so its
tin content is at least 97% pure tin. Tin has been marked in Sweden since 1759 with a
three-krona mark, which was used to control the quality of the objects. The same year also
saw the introduction of an annual mark system, which was used for precious metals. The
requirements for stamping tin were abolished in 1912

The artifacts from the Pyhäjärvi Church in the Viipuri Province, now placed in the Church of
Yli-Ii, include a chalice, a paten, a wine jug, a ciborium, communion spoon for hosts, and a
velvet chalice cloth.

The county of Pyhäjärvi in the Viipuri Province was located on the Karelian Isthmus, south of
Käkisalmi. In the center of the county was a horseshoe-shaped lake, after which the county
was named Pyhäjärvi. The church stood on a peninsula jutting into the lake. It was designed
by architect Lorenz Stoffer and built in 1765. An independent Lutheran parish had existed in
Pyhäjärvi since 1632. The former Pyhäjärvi Church was a log-built cruciform church with
1,250 seats. The church survived the battles of the Winter War, but the Finns burned it down
themselves after the armistice was signed on March 15th, 1940, when they were forced to
leave the area. Before it was burned, artifacts and the church bells were removed from the
building. During the Continuation War, the area was recaptured, and its residents returned to
their homes—or, in some cases, to the ruins of their homes. A church service was held on
the ruins of the burned church on June 7th, 1942. The residents of Pyhäjärvi were forced to
leave their homes again in 1944, this time for good.

The artifacts in Yli-Ii originally belonged to the displaced parishes of ceded Karelia, and after
the disbandment of those parishes in 1950, ownership of the artifacts was transferred to the
Church Council. Artifacts from the former Pyhäjärvi Church have been distributed throughout
Finland to the parishes where evacuees from Pyhäjärvi were resettled, Yli-Ii being one of
them. The communion utensils from the former Pyhäjärvi Church are permanently placed in the Yli-Ii Church, where they were received by the parish pastor, Timo Kökkö, on February 8th, 1960.

The four branched candelabra from the Oulunsalo Church has one candle branch in the
middle at the top. The other three branches are curved. There is a bird’s head at their base,
and there is a branch coming out of the bird’s mouth that constitutes the candle holder. The
candelabra was donated to the Oulunsalo Church in 1872 by HC Möller and was used as an
altar candelabra. The candle holder in the middle probably originally had a cock-decorated
candle extinguisher, similar to the candelabras in the exhibition from Ylikiiminki Church.

The candelabra was made by Leander Helander from Kalajoki. The famous brass caster had
a foundry in Tilvis, Kalajoki since the 1840s. Helander was also a farmer by profession. His
older brother Olof Henrik Helander was a famous brass caster as well, and candelabras and
chandeliers cast by the brothers can be found in many churches, especially in Ostrobothnia.
The brothers’ brass objects mainly date back to the mid-19th century.

The oil chalice from Kastelli Church has been used in the St. Thomas Mass. The object was
originally a travel chalice from Karjasilta Church, made in 1872 by C.F. Ekholm in Helsinki.
The chalice is made of silver.

The cup in question has been adopted as an oil cup for use at the St. Thomas Mass. At the
St. Thomas Mass, the priest makes a sign of the cross with olive oil on the forehead of those
who wish to participate at the altar. Before the covid epidemic, the St. Thomas Mass was
held in Kastelli Church in Oulu about once a month. The mass also included small,
collapsible altars that were placed on the edges of the church hall. Volunteers took care of
assembling the altars. The mass had its own, active audience and its organization was
largely the responsibility of the volunteers. It occasionally was attended by a large number of
people and after the mass there was also a coffee service organized by volunteers. After the
years of covid restrictions, the popularity of St. Thomas Mass had not returned to the same
level as it was before the epidemic and the mass was held less and less often. In recent
years, the mass has not been held anymore.

The history of the St. Thomas Mass dates back to the 1980s in Helsinki, where a group of
young theologians and lay people wanted to create a participatory Eucharistic service. The
Mass drew inspiration from silence, music and Taizé, and the group represented many
different Christian denominations. It offered the opportunity to move around during the prayer
period and to light tapers.

The funeral sand shovel with an iron tip seen in the exhibition is from Oulunsalo Church. It
was found in the church’s bell tower during an inventory. It had been placed inside an old
chest. Other old items were also found in the chest, such as broken brass ornamental lamps,
which are typical of the 18th century. The funeral sand shovel is estimated to be from the
19th century. The current church in Oulunsalo was built in 1891. Before that, there was a
church built in 1855 on the site, which burned down on the same day as the Lumijoki
Church, both due to lightning strike during a thunderstorm. The first church in Oulunsalo was
built in 1655.

The brass vessel listed as a funeral sand vessel comes from Oulu Cathedral. There are two
vessels in the church. The items were called “collection vessels” in the furniture catalogues
of the early 20th century. In an earlier furniture catalogue from 1836, the vessels were
referred to as “skålar eller bäcken”. The Swedish word “bäcken” sometimes refers to a
bedpan. On the other hand, there is a copper “nattkärl”, or chamber pot, separately listed in
the same catalogue, so these brass vessels must have always had some other purpose than
serving as a bedpan. According to the story, the vessels have served as funeral sand
vessels, but it is not known when their use as sand vessels ceased. The vessels were found
in 1996 from the cellar of the church at the time when the current crypt was being built. The
vessels were donated to the cathedral. On the inner edge of them is engraved: “Förärt af
Handelsman And Niska och dess Fru Josepha Född Lund af den 30 Novemb 1834”.

The funeral sand shovel with an iron tip seen in the exhibition is from Oulunsalo Church. It
was found in the church’s bell tower during an inventory. It had been placed inside an old
chest. Other old items were also found in the chest, such as broken brass ornamental lamps,
which are typical of the 18th century. The funeral sand shovel is estimated to be from the
19th century. The current church in Oulunsalo was built in 1891. Before that, there was a
church built in 1855 on the site, which burned down on the same day as the Lumijoki
Church, both due to lightning strike during a thunderstorm. The first church in Oulunsalo was
built in 1655.

The brass vessel listed as a funeral sand vessel comes from Oulu Cathedral. There are two
vessels in the church. The items were called “collection vessels” in the furniture catalogues
of the early 20th century. In an earlier furniture catalogue from 1836, the vessels were
referred to as “skålar eller bäcken”. The Swedish word “bäcken” sometimes refers to a
bedpan. On the other hand, there is a copper “nattkärl”, or chamber pot, separately listed in
the same catalogue, so these brass vessels must have always had some other purpose than
serving as a bedpan. According to the story, the vessels have served as funeral sand
vessels, but it is not known when their use as sand vessels ceased. The vessels were found
in 1996 from the cellar of the church at the time when the current crypt was being built. The
vessels were donated to the cathedral. On the inner edge of them is engraved: “Förärt af
Handelsman And Niska och dess Fru Josepha Född Lund af den 30 Novemb 1834”.

Haukipudas Church, located in northern Oulu, is known for its paintings. It was built in 1762
and designed by the famous church builder Matti Honka from Kokkola. The church was built
under the leadership of Jaakko Suonperä, and the interior was decorated by the church
painter Mikael Toppelius. There are about forty works by Toppelius in the church. In addition
to the paintings, what is special about Haukipudas Church is that there are graves and burial
chambers preserved under its floor. In Finland, burying under the floor of a church was
abandoned from the late 18th to the early 19th century, depending on the parish. The current
church in Haukipudas was built on top of the foundations of the previous church that dates
back to the 1640s. Most of the burials are from the time of that old church. In the 1760s, only
a few people were buried under the floor of Haukipudas Church, and in 1765 the custom
was abandoned completely. Haukipudas Church is the only one of the parish churches in
Oulu with graves underneath.

The graves under the church floor were inventoried in 1996 by the Department of
Archaeology in the University of Oulu, and 18 graves were counted at that time.
Researchers from the University of Oulu have also studied the graves and the deceased
later, in 2014 and 2017. Studies in the 2010s focused on studying in particular the
mummification process of the deceased and the conditions for mummification. The 1996
archaeological inventory found single objects that were collected and listed during the
inventory. The finds mainly included money, pieces of paper with text, and pins. In 2022
during a church inventory, a cardboard box was found in the archives of Haukipudas church.
It contained uncatalogued objects found under the church floor. The finds date back to the
church renovation around the year 1999. Two small wooden boxes are of particular interest.
They were identified in early summer 2026 as coffins of fetuses that were likely miscarried.
Other finds include a pearl necklace, a brass ring, an announcement paper, a mirror, and a
chandelier hook.

The small coffins will be studied in more detail by researchers from the University of Oulu’s
Department of Archaeology. University researcher Sanna Lipkin has written about the burials
of children and is involved in an international project regarding the subject. Small coffins of
fetuses or premature babies are rare in Finland, as they may have been destroyed due to
lack of better information or have not been seen as having any value. In addition, children
buried unbaptized, possibly for having been born prematurely, have long been considered a
taboo subject within the church.

The laurel wreath in the glass-covered wooden box belonged to Johan Snellmann, who was
born in Oulu in 1711 and worked as a teacher at the Oulu Trivial School from 1733 to 1738.
Snellmann was an important figure in the educational and cultural activities of the city of
Oulu, for the Oulu Trivial School, where Snellmann taught, was the first school that led to
university in Oulu. Latin, Greek, theology, history and rhetoric were all taught there, among
other subjects. In 1831, the Trivial School moved to a building designed by the architect Carl
Ludvig Engel opposite the cathedral. The building now houses the Oulu Lyceum. The Oulu
Trivial School was in operation from 1682 to 1842. It was a descendant of the Oulu
Pedagogion, a school offering elementary education, founded in 1609. The history of Oulu
schools thus extends right back to the founding of the city.

Johan Snellmann defended his thesis in history in 1737 at the Academy of Turku.
Snellmann’s Latin dissertation De urbe Uloa is the oldest scientific research and historical
work on the city of Oulu. Snellmann died prematurely in the port of Ii in the summer of 1738,
apparently while on a ship from Turku to Oulu via Ii.

A laurel wreath is a symbol of academic rank for masters and was first placed on the head of
a master in 1315. Laurel is seen as a plant of immortality and the wreath forms a circle that
represents eternity. Laurel also has a long tradition as a symbol of victory, and laurel trees
were considered sacred in both ancient Rome and Greece.

Johan Snellmann’s wreath, which can be seen in Oulu Cathedral, is estimated to be from 1738. The green laurel leaves have turned brown. In the middle of the wreath, the
gold-colored metal letters JS are attached to velvet fabric. Below the wreath is a cream
colored silk ribbon embroidered with gold thread JOHAN SNELLMAN 1711-1738 and below
it in large capital letters ”DE VRB ULOA”. There are holes and loose screws in the corners of
the box, as the wreath has been on the wall of Oulu Cathedral sometime in the past.
However, before the exhibition, the wreath has been stored in the archives for the past few
decades.

The old Bible printed in the 17th century is from Oulunsalo. The so-called War Bible was a
Finnish-language smaller Bible printed in Turku during the time of Bishop Johannes
Gezelius. It was easier to take with you on military campaigns than the older, massive
Bibles. This is where the name war Bible comes from. War Bibles are the first Bibles printed
in Finland, in 1683-1685. There are only about a hundred copies of them left in the country,
which makes them rare, even rarer than the older, first Finnish-language Bibles printed in
Stockholm in 1642. Their rarity is explained by their nature: the books rarely returned from
military campaigns.
The Oulunsalo War Bible on display is an old book with a wooden cover that is lined with
leather. The book has been through a lot during its lifetime. There are two places for metal
buckles on the side of the book, but the fastening straps themselves are no longer there.
The inside of the front cover is darkened and the back cover is missing. Pages have also
fallen out of the Bible and some of the pages are torn. The Bible served as the Bible of the
first church in Oulunsalo, known as the Sacrificial Church. The later church in Oulunsalo,
called the Middle Church, burned down in 1882, and part of the parish archive with it. The
inside cover of the War Bible also shows darkening caused by the fire.

One of our exhibition items is a hymn book printed in Stockholm in 1733 by Hartwig Gercken
at Jacob Wilden’s printing house. The hymnal was purchased to Oulunsalo Church in 1749.

As literacy became more widespread, hymnals began to appear in churches. The first
Finnish language hymnal was the so-called Old Hymn Book published in 1701. Previously,
hymns had been sung from memory, so the level of singing was not necessarily very
uniform. The Old Hymn Book was used as the official Finnish language hymnal in both
Finland and Sweden for 200 years. The hymnal printed in 1733 is a revised edition of the
1701 Hymn Book. In the Old Hymn Book, the hymns were numbered for the first time, which
resulted in number boards appearing in the church hall interior. The hymnal and the singing
of hymns have played a great role in the religious education of the people, and it has served
as an important textbook in elementary schools, where music teaching was mainly based on
hymn singing. The Old Hymn Book was revised in the mid-19th century, when Elias Lönnrot
in particular wanted to address the Old Hymn Book’s coarse language and “blatant depiction
of godlessness”.

The traditional hymn “Jo joutui armas aika”, more familiarly known as The Summerhymn
(Suvivirsi), was published for the first time in the Old Hymn Book as the hymn number 318.
The hymn in question is still popular, although it has recently become a controversial topic of
discussion, particularly regarding its singing in schools. In any case, it is undoubtedly part of
Finnish intangible cultural heritage.

The 8-taler copper plate money, minted in 1656, was returned to Oulu Cathedral shortly
before the opening of the exhibition. The plate money had been deposited with the Oulu
Museum since 1947. The deposit agreement was terminated in June 2026 and the plate
money will be permanently displayed in Oulu Cathedral. It has been on display at the Oulu
Museum (formerly the Northern Ostrobothnia Provincial Museum) at least in the 1960s. A
complete plate money of 8-talers is somewhat rare, while the half plates of 4 talers having
survived to this day are more common.

Plates were used as currency from 1644 to 1777. The reason for this was the overproduction
of copper, and more of the metal could be accommodated in plate money. Especially in
Sweden, the impractical size of plates as money encouraged the use of credit receipts from
banks, i.e. bank notes. The plates have stamps showing the year, the name of the ruler and
the denomination of the coin in the middle, in the case of this plate, “8 DALER”.
We have no information when this plate money came into the ownership of the church, but in
the 1836 inventory of furnishings it is referred to in Swedish as: “En gammal 8 dalers
kopparplåt i kassa kistan”. Often the mention “en gammal”, meaning old in Swedish,
indicates that the item in question has been in the church’s ownership for a long time,
perhaps so long that its origin is no longer remembered or known. According to the mention,
the plate was kept inside some kind of money chest, as it is specifically mentioned that it is “i
kassa kistan”, meaning in a cash chest. In addition, the description is followed by the word ”väger” to refer to the weight of the item, but the weight is not mentioned. However, we do know that the ploot weighs 14,4kg.

The painting, owned by the Ii parish and painted by Mikael Toppelius, is a loan from the
Kuivaniemi church in the exhibition. The painting, painted in 1800, was made with oil paints
on wood and over time its paint surface has worn down and cracking of the paint is
noticeable. The work has dark wooden frames and the overall tone of the painting is dark.
The painting depicts the crucified Jesus. He has his eyes open with a crown of thorns on his
head and a radiant halo around his head. He is crying bloody tears, and drops of blood are
also dripping from the wounds on his hands and feet. On the left side of the painting is John,
dressed in green robe-like clothes, and on the right side is Mary Magdalene, dressed in red
robes, crying. The sun is shining in the upper right corner.

Mikael Toppelius (1734-1821) was a church painter born in Oulu, who is famous especially
for his work in numerous wooden churches in Ostronbothnia in the 18th century, also known
as “picture-churches”. Toppelius is described as the last and most prominent representative
of the Ostrobothnian (and at the same time national) church painting traditionn, which dates
back to the 1620s. During his long career, he decorated over 30 churches with wall and
ceiling paintings, pulpit decorations, and more. Stylistically, his work combines Baroque and
Rococo, also drawing on nature motifs and depictions of members of local communities and
environments. Toppelius’ long career began at the age of 14 with the decoration of the
Iisalmi church and culminated in his last commission in Revonlahti in 1821 at the age of 87.
In his youth he had the honor to work with the interior design of the Royal Palace in
Stockholm during an apprenticeship. He also was the holder of the official position of a city
painter in Oulu. In this exhibition we have the portrait of Johannes Messenius that was badly
damaged during the Russian domination Great Wrath, which Mikael Toppelius restored in
1791.

The historical context of Toppelius’s painting activity is set in the period after the Great Wrath
(1713—1721) and the War of Hats (1742—1743). After the ending of the wars that had
caused destruction, a new, peaceful and promising economic era was beginning in the
region. As a result, new congregations were founded and churches were built, which
provided ample employment for church painters. Decorating churches with Bible-themed
paintings also served a public educational function among illiterate or poorly literate people.
The paintings taught about religion and morality and provided points of reference for the faith
of contemporaries. As pictures were rare in the lives of ordinary people in other
environments, church paintings are likely to have been particularly influential and impressive.

Toppelius’ painting in the Kuivaniemi church has been repaired at some point by hand.
Behind it are metal rods that have been nailed in. They hold the painting together at the top
and bottom. At the bottom of the painting’s frames is the text: Johannes Maria Magdalena.
The painting is unsigned. It was donated to the first church in Kuivaniemi, while the current
one was built in 1874. The painting has adorned the walls of both churches for over two
hundred years. After the exhibition, the painting will be returned to Kuivaniemi

The fire extinguisher, or “fire horn” is a primitive fire extinguishing device dating back to the
1900s-1920s. These fire extinguishers were water extinguishers that did not need to be
pumped, but the water was pressurized in a chemical reaction with carbonic acid. The fire
horn in the cathedral is estimated to be of a Finnish brand, Rex, although because the
surface is worn down it is impossible to be certain. The fire horn was found on the top floor
of the bell tower. As an object, it is connected to the city’s tragic fire safety history.

In 1822, the lives of the people of Oulu were changed for good by a particularly devastating
city fire. The fire had started in the early hours of May morning in a dyer’s workshop at the
end of Torikatu and quickly spread to the rest of the city. The fire reached the church of Sofia
Magdalena, built in 1777, late enough that the movable property, with the exception of the
church bells, was saved. Only the stone walls remained of the church, while the wooden roof
structures and fixed interior were completely destroyed. A similar fate also befell the rest of
the city, as 80% of the houses in the city center burned down that night. City fires were not
uncommon in densely built cities with a high proportion of wooden houses, and Oulu has
burned down numerous times throughout its history. However, the fire of 1822 has been the
most destructive and well-known in the history of city fires in Oulu. The fire in Oulu was
written about, among other things, in the Turku Wiikko-Sanomat newspaper printed on June
1, 1822. At the end of the news article were instructions on how to help the homeless people
of Oulu with donations.

To avoid a similar disaster, special measures were taken in the rebuilt city. In 1845, a tower
was built for the reconstructed church, which still stands almost 60 meters high today. Fire
watchmen were hired to be on duty at the top of the tower every night in case of fires. They
watched the city from all directions from the tower windows and blew a horn every hour to
inform the townspeople that everything was fine. Perhaps it is because of the history of such
“fire horns” that the fire extinguisher on display in the exhibition was mistaken for a fire
watchman’s horn until very recently.

The long shifts of the fire watchmen also created a lot of idle time. An interesting tradition
was born when the townspeople began to pay a few kopecks for the fire watchmen to carve
their names in beautiful handwriting on the walls of the top floor of the tower. Today, all the
wooden surfaces of the tower are filled with either skillful carvings or more modern
autographs, made later by the visitors themselves in marker or pencil. It is like a collage of
the history of visiting the church, telling the story of a tradition that has continued for several
generations. Unfortunately, the cathedral tower is not open to modern visitors for security
reasons

Decorated silver communion utensils originate from the Finnish 4th Oulu Sharpshooter
Battalion, which was stationed in Oulu from 1881 to 1902. They include a large chalk
decorated with silver filigree, a paten, a communion wine jug, a ciborium and a communion
spoon. The chalk, paten and ciborium are on display in the exhibition.

The communion utensils were made in 1857 by goldsmith and silversmith Johan Fabian
Fincke in Hamina. The following text is engraved on the communion utensils: “4 de
Uleåborgs Finska Skarpskytte Bataljons Kyrka”. According to the Conscription Act of 1878,
the provincial capitals established their own sharpshooter battalions, and in Oulu this was
called “Suomen 4. Oulun tarkk’ampujabataljoona.” The battalion was stationed in the
Maikkula reserve company, which was built for that purpose. The Maikkula reserve company
is one of the few reserve barracks in Finland that have survived, built on the basis of the
Conscription Act of 1878. Military use of the barracks ended in 1901 and today the buildings
are used for residential purposes.

One of the oldest eucharistic objects in the Oulu Cathedral is the silver ciborium from the
17th century. Older than the ciborium is the foot of the chalk that is also on display in the
exhibition. It was made on 1651. The bowl part of the chalk is from 1826. It is somewhat
typical that the bowl part of old chalks has been renewed later, as the communion wine and
the use of the chalk wears down the precious metal over time.

The rectangular box stands on four small ball feet. The center of the lid is decorated with a
casted Agnus dei, or lamb of God. In Jewish culture, the lamb was an important sacrificial
animal. It was associated with purity and was used as a sacrifice to atone for one’s sins. It is
no wonder then that Agnus dei symbolizes Jesus. The sides of the box are decorated with
dot engraving, from which symmetrically arranged smooth-surfaced leaf ornaments stand
out. The front of the box has two small holes in the middle. The ciborium has been in use to
this day, for 335 years.

The edge of the lid of the ciborium is engraved with the text: “Johannes P Hogstadius Malin
O Sundelia”. The engraving tells the story of the donor of the box, Maria Sundelia, widow of
the county accountant Johan Hogstadius. The box was made by Stockholm silversmith and
goldsmith Petter Henning. The serrated stamp on the bottom of the box is called the
Oltermann line. In the late 17th and early 18th centuries, it served as a hallmark for silver
objects, ensuring that the precious metal content of the object was officially verified.

The five-pointed brass candelabra was donated in 1722, that is, after the Great Wrath
ended, like so many other old luminaires in the cathedral. The Great Wrath, or the Russian
occupation of Finland during the Great Northern War (1700-1721), was visible in the Oulu
parish in that there was only one chaplain in the early days of the occupation, and eventually
only one priest. Like other people of higher social class, the priests also fled to Sweden
during the Great Wrath as the Russian troops advanced towards Ostrobothnia. Significantly,
a substantial number of the churches in the area were robbed of everything of value, such as
lamps, church textiles, Bibles and church bells. The reconstruction after the Great Wrath
encouraged a large influx of donations from wealthy parishioners, which also explains the
origin of the cathedral’s various luminaires.

Donating to the church has been a vibrant tradition for centuries. In Catholic times,
indulgences were given in the hope of redeeming one’s sins. After the Reformation,
according to the official teachings of the church, one could not influence one’s fate after
death with donations. However, the medieval sacrificial tradition continued to live on in other
forms. For example votive gifts were donated to the parish after a successful sea voyage, as
is evidenced by the more than 200 church ships hanging from ceiling in churches in coastal
towns in Finland. The cathedral’s church ship, the Columbus, was donated by the North
Ostrobothnia Museum Association in 1977. The motive for the donation was to remind
church visitors of Oulu’s maritime history. Other donations by parishioners, in turn, were
often inspired by the person’s own life events, such as recovery from illness. In any case,
donations have been of great importance for the finances of parishes.

The donator of the brass candelabra was a local bourgeois woman, Margareta Pilkar
(approximately 1670-1744). Her initials are engraved in the middle of the candelabra after
the initials of her second husband, Gabriel Lithovius, who was a member of a priestly family
lineage. It has been interpreted from old photographs and drafts that the candelabra was still
kept in the middle of the altar wall in the late 19th and early 20th centuries. That was
changed, however, when the cathedral dean at the time, L. P. Tapaninen, deposited the
candelabra to the Museum of Northern Ostrobothnia in 1954. It was kept there for 70 years,
until it was returned to the cathedral in November 2024.

The Renaissance portrait of Johannes Messenius is from the year 1611 and actually the
oldest surely identifiable portrait painting in Finland. It was likely painted by the Swedish
court painter Cornelius Arendtz.

Johannes Messenius was born in 1579 or 1580 and died in 1636. He was 30 years old at the
time the portrait was painted. He was a Swedish professor of law and political science,
historian and chancellor of public archives. What is especially significant, he was also a
sentenced traitor for religious-political reasons. Having received a Catholic religious
education and having studied at a Jesuit school in Germany, he had ties to the Catholic
Church at a time when Sweden had become a Protestant country. Messenius’ actions, which
can be described as ruthless, are also intertwined with the wider Swedish succession
dispute. Ultimately, Messenius, who had swung between the two churches and the state
leadership, was caught allegedly exchanging letters with people living in Poland, which
resulted in a charge of treason. However, the original death sentence was changed to life
banishment to the most remote corner of the kingdom, which at that time happened to be the
Kajaani castle (located about 180 km southeast of Oulu). Messenius had no choice but to
move to his new prison, which became his home for a total of 19 years. However, he did not
remain idle, but wrote his life’s work, the 15-volume work Scondia Illustrata, which deals with
the history and geography of Scandinavia in a groundbreaking way. The work proceeds from
Sweden’s mythical past towards the modern day. It also discusses the early history of the
Finnish region.

But how did Messenius and his portrait end up in Oulu? The recognition he received for his
work Scondia Illustrata in Stockholm at least partly explains it. He was partially pardoned,
which enabled him to move from Kajaani to Oulu in 1635. However, Messenius died in 1636,
only a year after the relocation. Thus, Scondia Illustrata was published posthumously
decades later, in 1700-1705 in Stockholm.

The portrait itself has been located for centuries in the churches of Oulu, and over time it has
been through a lot. For instance, during the Russian domination of Great Wrath the Russian
Cossacks pierced the painting with sabres and spears, which left 19 holes in it. You can still
see dents reminding of these holes in the portrait even though it has been successfully
restaured later. The portrait also suffered smoke damage in the Oulu fire 1822, but it still
survived. The latest restauration was in 1996 by art conservator Päivi Kyllönen. The history
of the painting is written on its backside, and that is the reason we know also its author and
who it portrays.

On the upper-right corner you can see the seal of Messenius’ family. There is also a skull
staring at the viewer, a common motive in renaissance paintings. The flowers growing out of
the eye sockets symbolize the cycle of life. You can also see Messenius pointing to a text,
that is his motto in Latin: “Musae post funera florent, mors sine musis vita”. The utterance
goes in English: Muses flourish after death. Death is life without muses.”

The crucifix that stands on the altar of the cathedral has a figure of the crucified and a skull
attached to a black wooden cross. They were a donation by Katariina Henrikintytär to her
dead husband’s coffin. The deceased, merchant and alderman Klaus Jenderjan, died in 1704. He was insanely rich by the standards of the time with a fortune of over 70,000 thalers, which included both movable property and estate. Katarina Henrikintytär also lived a fairly financially secure life after her husband’s death.

During its history, the crucifix has made an interesting journey to the Swedish side of the
kingdom and back, since there was the Russian domination called the Great Wrath between
1714 and 1721, which treated Ostrobothnia particularly harshly. During this time, the
bourgeoisie of Oulu fled to the Swedish side of the country, and valuables were deliberately
saved in the process. A colleague from the Oulu school, Georg Rajalen, recovered the
crucifix in 1714, when the Russians attacked the city, and gave it to the merchant Karl
Fagerholm for safekeeping. Fagerholm took the object to Sweden and returned it to the Oulu
church ten years later. In the 1720s, the crucifix was attached to an altar cloth donated by
alderman Erik Uhlbrandt, and it has earlier also been kept in the cathedral’s upper sacristy
and the crypt.

There are two tombstones from the 17th century embedded into the side walls of the
cathedral entrance since the renovation of the churchyard in the 1880s. Both are those kind
of flat stones that were once used as cover plates for graves. They are connected to the old
burial tradition in the city’s history, where the richest and most influential members of the
community received their final resting places under the church floor. The idea behind this
was originally to ensure a more secure afterlife, as the church building was seen as sacred
and therefore powerful. However, in time the main meaning of the custom came to reflect the
hierarchy that permeated the society of the time, as those with the highest position in the
community were given access to the best graves that were located as close as possible to
the most sacred, that is, the chancel area and the pulpit. Being buried on the north side of
the churchyard or even outside of it was, in turn, a kind of final ”punishment” from the
community, which could befall on criminals. In general, the churchyard has functioned as a
public cemetery. In total approximately 7,500 people have been buried on the church
grounds between the construction of the early 17th century and the late 18th century. Burial
in the church ceased permanently in the 1780s when the oldest part of Oulu Cemetery,
Ståhleborg, was established outside the city plan at the time.

These tombstones were located on the floor of the Oulu City Church, built in the 1610s. The
marble tombstone has apparently been worn down by walking on it to the point that the
name of the deceased is no longer recognizable. However, other details can be
distinguished, such as the skull and shinbones as symbols of death and the hourglass as a
symbol of the passage of time, surrounded by the Latin words MEMENTO MORI, meaning
“remember that you must die”. In addition, the tombstone has two angel figures. In the
middle, there is an old symbol of eternity, a snake swallowing its own tail (ouroboros). In
Christian iconography, the snake means that Christ has defeated the devil and death. Inside
the circle is the seal of the family of the deceased, which is no longer recognizable.

The text on the grey tombstone is not as worn down, so we know in whose memory it was
made. It contains the text in Swedish “Here rests the captain Joen Torbiöns Son Hising.
Date: of: Death: 1647.”

Originally, the current cathedral did not have a church tower, but the church bells were
located in a separate belfry next to the church. At the time of the construction of the Church
of Sofia Magdalena in 1777, there was a Renaissance-style belfry built in 1728 located next
to it. Its foundations, along with those of a second belfry, were uncovered during
archaeological excavations in 2002 and left visible. The foundations can still be admired
today near the main steps of the cathedral on the Kajaaninkatu side of the church grounds.

When the Great Fire of Oulu broke out in 1822, the church bells, unlike many other movable
property, could not be saved. However, the melted metal of the bells was recovered, and a
new church bell was cast from them in Stockholm. In the meantime, a temporary bell was
needed, and such was donated by Uleå Oy. It is still on display in the church lobby, and is
the smaller of the two bells. The second one is a bell donated to the church by F. J.
Candelberg in 1824. The inscription on it contains his and his parents’ birth years, as well as
the years of their death. This larger bell was in use until 1934, until a crack was discovered
in it. After that, it was moved to the lobby to the side of the smaller bell. However, the bell
that was cast from the original melted bells is still in use in the tower along with four other
bells.