Vieraskynä – Tarinoita muutoksesta
Kohtaamisessa on voimaa: Kun ihminen tulee nähdyksi ilman tuomitsemista, syntyy mahdollisuus uskoa itseensä uudelleen. Vieraskynäkirjoitukset kertovat siitä, miten tuki, luottamus ja aidot kohtaamiset voivat muuttaa elämiä.
Jaron Tarina
En oikein ymmärrä mitä tapahtui.
Vuosikymmenten jälkeen tuli hetki, että tunsin tulleeni huomatuksi. Kaiken sen tuskan ja kivun kanssa, oikeassa paikassa, oikealla hetkellä. Ne lääkärin muutamat lauseet, niissä oli nyt voimaa:
”Olen pahoillani, mitä kaikkea olet joutunut kokemaan. Se on väärin ja ymmärrän, että sulla on paha olla.”
Heti tuon jälkeen taisin vahingossa löytää taas itseni. Olin jossakin sen ulkoisen olemukseni sisällä piilossa. Olin edelleen se pieni poika, joka piiloutui johonkin kolkkaan ulkokuorensa sisällä niinä hetkinä, kun tapahtui jotakin, mitä ei lapsen tarvitsisi ikinä kokea. Lopulta se pieni poika eksyi, koska se piilopaikka oli etsittävä aina vain syvemmältä. Olin vuosia toiminut kuin automaatiolla, tarkoituksena vain selviytyä.
Tämän päivän jälkeen alkoi muutos kohti parempaa: Muutos kohti päihteetöntä, lääkkeetöntä sekä rikoksetonta elämää. Aluksi tunti kerrallaan. Ja lopulta kun aloin luottaa selviäväni hengissä, niin päivä kerrallaan.
Se oli hidasta. Pahimmat henkiset sekä psykofyysiset kivut kestivät kaksi vuotta, koko prosessi yli kolme vuotta. En olisi uskonut, mitä ihminen pystyy kokemaan.
Se oli kivuliasta ja tuskaista, mutta olen kiitollinen myös siitä, koska opin noina aikoina todella paljon itsestäni, elämästä ja kaikesta tässä maailmassa.
P.J.:n tarina
Mun muutos alkoi siitä, kun lähdin suorittamaan vankeusrangaistusta 22-vuotiaana. Tuomio tuli rikoksista, jotka olivat seurausta päihteiden käytöstä ja rikollisesta elämäntavasta. Kaikki se alkoi kun mun olo kävi sietämättömäksi häpeän ja ulkopuolisuuden tunteista, joita koin lapsena. Mun perheeseen kuului viisi vuotta nuorempi pikkuveli, äiti ja minä. Jälkeenpäin oon ymmärtänyt, että arki oli usein turvatonta. Äidin alkoholin käyttö ja mielenterveyden haasteet värittivät lapsuuttani. Muistan joskus miettineeni ymmärtääkö pikkuveli mitä tapahtuu. Aloin kantaa vastuuta, joka ei olisi minulle kuulunut.
Mulla ei ollut turvallisia aikuisia riittävän ajoissa, jotka olisivat auttaneet mua nimeämään ja säätelemään vaikeita tunteita. Aloin löytää keinot päihteistä 13-vuotiaana. Löysin muutkin addiktoivat toimintamallit. Vajosin koko ajan syvemmälle. 17-vuotiaana aloin käyttämään amfetamiinia ja silloin ajattelin, että suonensisäisesti en halua käyttää. 19-vuotiaana aloin käyttää suonensisäisesti. Silloin kävin myös ensi kertaa vankilassa. Muutaman vuoden käytin lähes päivittäin huumeita, tein rikoksia saadakseni niitä ja olin tosi huonossa kunnossa. Siihen vaiheeseen mahtui amfetamiinipsykoosia ja tilanteita, joista ei tiennyt selviävänsä välttämättä hengissä. Kyllä se alkoi mietityttämään, mutta voimavaroja muutokseen ei ollut riittävästi. Lopulta oli onneksi aika lähteä vankilaan.
Vankilan rytmi ja rutiinit alkoivat tehdä hyvää. Tunsin, että mulla on paljon potentiaalia ja halusin antaa itselleni ihan uuden mahdollisuuden. Sisäinen motivaatio alkoi syntyä. Halusin jotain aitoa ja turvallista. Pääsin 16-viikkoiseen kuntoutukseen, jossa käsiteltiin mun haastavia tunteita ja ajatuksia. Kuntosali, lukeminen, luonnossa kävely ja hyvinvointia lisäävät asiat alkoivat maistumaan. Aloin ymmärtämään, että mulle oli kehittynyt rajoittavia uskomuksia itsestäni.
Veljelle puhuminen auttoi. En olisi uskaltanut siinä kohtaa muille avautua kaikkein vaikeimmista asioista. Veli on mun läheisin ihminen. Oli tärkeää päästä jakamaan mun kokemusta. Se auttoi hyväksymään asioita ja mahdollisti raitistumisen aloituksen.
Aloin suhtautumaan haasteisiin ja mun ajatuksiin uudella tavalla. Päätin, että kun mulle tarjotaan aineita, kieltäydyn ja niin myös tein. Tuntui hyvältä, kun otti vastuun omasta elämästä.
Vankilan henkilökunta tuki mun muutosta ja arvostan sitä edelleen paljon. Toki siinä meni hetki ennen kuin jotkut alkoivat uskoa, että olen tosissani. Sain huomata, että epäilevät asenteet alkoi pikkuhiljaa muuttua. Tärkeintä oli, että itse tiesin mitä haluan.
Mua auttoi koevapauden suunnittelussa ja toteuttamisessa vankilan erityisohjaaja ja sosiaalityöntekijä Oulusta. Mua odotti avopäihdekuntoutus, kuntouttava työ ja uusi elämä. Asetin itselleni tärkeitä tavoitteita ja sitouduin sovittuihin asioihin. Koin, että yhteistyö ammattilaisten kanssa oli antoisaa, molemmin puolin.
Koevapauden jälkeen halusin lähteä opiskelemaan liikuntaneuvojaksi. Se tuntui omalta jutulta. Tykkäsin jo vankilassa opiskella liikuntaan liittyviä asioita. Tuntui hyvältä ja jännittävältä olla kahdella salilla harjoittelussa ja valmentaa asiakkaita. Muutenkin tuntui voimaannuttavalta edetä opinnoissa ja lopulta valmistua. Olen kouluttautunut myös kokemusasiantuntijaksi. Oon ollut mukana kehittämässä päihdepalveluita ja kohdannut nuoria, joilla on itselleni tuttuja haasteita.
Unelmoin siitä, että valmistun ammattiin joka avaa reitin työhön, jossa pääsen tekemään töitä nuorten kanssa tavalla, joka oikeasti auttaa heitä. Oon kiitollinen kaikille, jotka ovat tukeneet mua tässä hommassa. Tää on mun matka.
