Hyvinvointi on tekoja yksin ja yhdessä
Elän uutta elämää paremmin ja pidän huolta hyvinvoinnistani kaikin mahdollisin konstein - ilman rikoksia ja aineita. En laiminlyö itseäni enkä tärkeitä ihmissuhteita.
Huhtikuussa 2026
Aloitin hyvinvointini kohentamisen liikunnalla. Se on helpoin tapa saada endorfiineja ja hyvää oloa, jos kännykän selaamista ei lasketa. Pitkäjänteisellä liikunnalla sain parannettua uneni laatua, sekä henkistä hyvinvointiani todella paljon. Olisinpa vain tiennyt, että entisenä addiktina riippuvuuden kohde vaihtuu helposti. Jäin koukkuun liikunnasta saamaani hyvänolon tunteeseen. Parin vuoden jälkeen treenasin aivan liikaa suhteessa palautumiseeni. Treenasin itseni ylikuntoon eli hermostoni oli ylirasitustilassa. Oireita olivat väsymys, mielenkiinnon puute ja unen laadun heikentyminen. Ne ovat usein peruskauraa stressaantuneelle ja meille, jotka olemme lopettaneet päihteiden käytön ja siksi en osannut yhdistää oireita treenaamiseen.
Tyypillisenä suomalaisena etsin syitä muualta: Oliko ollut täysikuu vai söinkö edes tarpeeksi? Ajattelin, ettei huonokuntoinen voi olla ylikunnossa. Se kuulostaa joltain, josta vain huippu-urheilijat kärsivät. Etsin tietoa ja aloin ymmärtämään asiaa. Keskityin lepoon, ruokavalioon ja kevyempiin treeneihin. Huolehdin välipäivistä ja hyvin levänneenä mielialani alkoi olla myös entistä parempi. Kun sain treenattua vartalon kuntoon, pää seurasi perässä. Olen niitä ihmisiä, jotka löysivät liikunnan riemun vasta keski-ikäisenä. Olen hyvä todiste siitä, ettei koskaan ole myöhäistä aloittaa. Liika-ajattelulla on helppo luoda itselle turhia esteitä joka asiaan.
Mielen hyvinvointia aloin hoitamaan käymällä säännöllisesti mielenterveystoimistolla puhumassa. Ennen pidin kaiken sisälläni ja yritin vain kestää. Kasvoin ajatukseen, että miehen pitää olla kova, eikä heikkouttaan saa koskaan näyttää. Kotiasioista ei myöskään saanut puhua ulkopuolisille, mikä aiheutti lisää pahoinvointia. Asiat menivät niin pitkälle, että yritin jopa itsemurhaa. Heräsin teholta ja kaikki sukulaiseni olivat edessäni. Eronneet vanhempani riitelivät siitä, että kumpi heistä oli syyllinen tapaukseen. Minua hävetti niin paljon, että käskin kaikkia painumaan kuuseen. Olin niin vihainen, että torjuin psykiatrinkin. Masennuin entistä enemmän ja katkeroiduin lisää, sekä muutuin vihaiseksi maailmaa kohtaan. Vannoin, että ensi kerralla onnistuisin. Onneksi se ei koskaan tapahtunut.
On vanha klisee, että puhuminen auttaa, mutta se on täysin totta! Ongelmien myöntäminen ja avun vastaanottaminen vaatii rohkeutta. Rehellisesti puhuminen poistaa luurankoja kaapeista. Pelkojen esiin tuominen tekee niistä siedettäviä. Ne on helpompi kohdata ja käydä läpi. Tiedän nykyään masennuksesta, PTSD:stä, ADHD:sta ja mielialahäiriöistäni paljon enemmän. Siksi osaan käsitellä ajatuksiani ja ohjata itseäni paljon paremmin. En pelkästään reagoi asioihin ja tee tyhmyyksiä hetken mielijohteesta. Vanhat tapani johtivat huonoihin valintoihin ja vaarallisiin tilanteisiin, sekä aiheutti monia väärinymmärryksiä.
Olen erittäin kiitollinen kaikista matalan kynnyksen paikoista, joissa saa vertaistukea. Puhun nyt paikoista, joissa saa olla oma itsensä ilman naamaria. Rikollisessa päihdemaailmassa jokaisella on naamari päällä ja kaikki yrittävät olla jotain, mitä he eivät ole. Itse peittelin kilttiä ja herkkää puoltani olemalla kovempi kuin olin. Anonyymit alkoholistit (AA) ja Nimettömät narkomaanit (NA) ovat erittäin tärkeitä tukiryhmiä ja niitä tarvitaan todella paljon. Itse saan parhaiten voimia ja kuuluvuuden tunnetta kirkon A-Leireistä ja Nuorten Ystävien Verton toiminnasta. Nämä kaksi kulmakiveä muodostavat perustan elämälleni.
Vertossa olo on sama kuin 90-luvulla nuokkarilla. Sieltä minä olen löytänyt paikkani ja saanut todella paljon apua. Jos kaipaat vertaistukea, niin rohkeasti vaan tutustumaan: Saat hyvää seuraa ja voit eheytyä rauhassa. Samalla saatat löytää itsellesi jotain uutta ja tärkeää. Siellä saa tehdä normaaleja asioita toisten selviytyjien ja huippuohjaajien kanssa. Kaikki tuntuvat ystäviltä. Yhdessä voimme iloita tai itkeä. Opimme käsittelemään tunteita turvallisessa ympäristössä. Aiemmin nuo tunteet turrutettiin aineilla.
Ryhmä tekee meistä parempia ihmisiä. Kykenemme yhdessä mahdottomilta tuntuviin asioihin. Ryhmässä saan olla sosiaalinen ja tunnen jälleen kuuluvuutta yhteiskuntaan. Olen osa jotain itseäni suurempaa ja voin auttaa toisia vertaistuella ja kokemuksieni kautta. Saan sieltä tunteen, että minulla on oikeasti merkitystä elämässä. Ihminen on sosiaalinen laji, joka voi paljon paremmin toisten kaltaistensa joukoissa.
Rutiinit ovat tärkeitä arjessa: herään, menen nukkumaan ja syön lääkkeeni aina samaan aikaan. Sekä käyn aiemmin mainitsemissani paikoissa ja kuntosalilla treenaamassa. Pidän myös yhteyttä jäljellä oleviin sukulaisiini ja meillä on hyvät välit. Olen erittäin onnellinen siitä, että jo pois menneet vanhempani kerkesivät nähdä muutoksen minussa. En olisi selviytynyt, jos olisin yksin yrittänyt tehdä kaiken. Tarvitsin eri asioita elämääni ja niitä olen lisännyt pikkuhiljaa. Liian paljon kerralla voi tehdä muutoksesta raskasta ja mielenkiinto saattaa lopahtaa.
Tämä kaikki yhdessä on pitänyt minut pinnalla. En ole pelkkä merkintä jossain tilastossa. Olen ihminen, joka on saanut uuden mahdollisuuden. Elän uutta elämää paremmin ja pidän huolta hyvinvoinnistani kaikin mahdollisin konstein – ilman rikoksia ja aineita. Kohtelen toisia ihmisiä samoin kuin haluaisin itseäni kohdeltavan. En laiminlyö itseäni enkä tärkeitä ihmissuhteita. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin! Se ei todellakaan kannata. Yhteisöön kuulumisella on valtava parantava vaikutus, niin mielen kuin kehon hyvinvointiin.
Nykyään voin ylpeästi kertoa olevani parempi ihminen, ystävä ja isä pojalleni. En ole enää se katkera ihminen, joka vihasi yhteiskuntaa. Olen oikeasti onnellinen! Kiitän sydämeni pohjasta niitä kaikkia, jotka ovat auttaneet ja antaneet mahdollisuuden näyttää kykyni. Muutos on oikeasti mahdollista. Se vaatii hikeä, verta, kovaa työtä ja uskoa itseensä.
-Rape
