Vapaudesta ja sen menettämisestä
Viimein olen sisäistänyt, että minulla on vapaus valita, miten elämääni elän. Olen valinnut pysyä vapaana miehenä ja nauttia elämästä. Enää ei tarvitse esittää olevansa kova jätkä.
Maaliskuussa 2026
Mieti hetki ja maistele ajatustasi vapaudesta. Mitä se tuo ensimmäisenä mieleesi? Minä mietin isovanhempiamme, jotka uhrautuivat ja sotivat meidän kaikkien suomalaisten puolesta. Tunnen olevani heille velkaa suomalaisuuteni ja tunnen syvää kiitollisuutta sekä ylpeyttä. Heidän ansiostaan saan asua vapaassa maassa, jossa on uskonnon vapaus ja vapaat jokaisen oikeudet poimia sieniä ja marjoja. Eikä valtio kyttää, mitä teemme tai sanomme.
Nuorena pidin vapautta itsestäänselvyytenä. Lapsena sain kotiarestia ja koulussa jälki-istuntoa. Arvatkaapa, suostuinko jäämään kumpaankaan. Vapauden kaipuuni oli niin suurta, että karkasin myös sairaalakoulusta, jossa huoneiden ovet lukittiin joka ilta. Ovelana 11-vuotiaana lainasin ruokailusta metallisen voiveitsen, jolla avasin ikkunan ja katosin yön pimeyteen. Menin kaverini luokse ja soitin äidilleni: kerroin, kuinka meidät lukittiin joka ilta huoneisiimme, vaikka meille oli nimenomaan luvattu, ettei niin tehtäisi. Ainoastaan osaston ovet olisivat lukossa. Pääsimme ulos ainoastaan valvottuina ja tunsin olevani vankina. Homma kariutui, kun äiti suuttui valehtelusta ja meidän huonosta kohtelustamme. En enää palannut osastolle. Muistan vieläkin, kuinka pahalta tuntui tulla lukituksi huoneeseen. Halusin päästä kotiin äidin luokse turvaan ja nukkumaan omaan sänkyyni.
Nuorempana en osannut arvostaa vapauttani valita mihin kouluun ja työhön lähtisin opiskelemaan. Elämäni meni pieleen peruskoulusta lähtien. Olin varma, että ainoa tieni elämässä olisi rikollisuus. Koulussa opettajatkin sanoivat, ettei minusta tule mitään: “Ikuinen häirikkö ja tuleva linnan venkula”. Aloin uskoa noihin sanoihin, sillä kuulin niitä niin usein. Tyydyin osaani, jota en itse täysin valinnut.
Teini-iässä ideani vapaudesta lähti pahasti kieroutumaan. Tuolloin vapaus tarkoitti minulle omaa asuntoa, ettei kukaan pääsisi määräämään miten eläisin: Saisin poltella pilveä ja tehdä mitä ikinä haluaisin. Elää yhteiskunnan ulkopuolella ja ottaa itselleni mitä haluaisin. Vapauteeni ei kuulunut elää lakien tai normien mukaisesti, koska en ollut niistä päättänyt. Minulle vapaus tarkoitti, että tein mitä halusin ja muut mitä uskalsivat. Tämän ideologian omaksuin katsomalla 90-luvulla paljon elokuvia, joissa päähenkilöt ottivat lain omaan kouraansa ja lopputulos pyhitti kaikki keinot. Hain isähahmoa ja löysin niitä rikollisista sekä päihderiippuvaisista.
Ekan tuomioni sain suorittaa yhdyskuntapalveluna, kuten myös seuraavat kuusi. Olin tuolloin ja edelleenkin sitä mieltä, ettei Suomessa joudu helpolla vankilaan. Yhdyskuntapalvelu on käytännössä vankeutta, vaikka se ei siltä tuntunutkaan. Sain asua kotona, käydä koulussa tai töissä. Siihen saattoi liittyä säännöt kotoa poistumiselle sekä kotiintuloajat. Tietysti täytyi sitoutua myös päihteettömyyteen ja nuhteettomaan käytökseen.
Vapauden voi menettää myös joutumalla omasta tahdosta riippumattomaan hoitoon. Heräsin kerran sairaalan lepositeissä. Vaikka vieressäni oli hoitaja, niin pakokauhu valtasi minut ja yritin väkisin repiä itseäni irti, mikä vain pahensi tilannettani. Yritin päästä irti ja aloin riehua kaikin voimin. Se oli täysin turhaa. Muistan kuinka järkipuhe ei saavuttanut minua ja aloin seota täydellisesti. Silloin lääkäri pisti minuun jotain lääkettä ja uni tuli. Herätessäni olin todella väsynyt ja tokkurainen, enkä jaksanut kunnolla kättä nostaa. Suuni oli kuin hiekkaa täynnä, mutta vihdoin ymmärsin järkipuhetta. Tuo on ollut elämäni pahin kokemus vapauden menettämisestä.
Onkohan kukaan päihteiden kokeilija tai käyttäjä miettinyt alussa, että “tässä minä annan kaiken vapauteni tälle aineelle”? Voin rehellisesti sanoa, etten ainakaan minä. Olin nuori ja kuolematon ja katsoin vanhoja käyttäjiä alaspäin ja haukuin heitä narkeiksi. Totesin isoon ääneen, että minä voin lopettaa ihan milloin tahansa haluan, eikä minusta tule koskaan narkomaania. Tuolloin en vielä tiennyt kuinka pahasti olin väärässä.
Vielä huonommin on naisten vapauden laita rikollisessa päihdemaailmassa. Olen nähnyt usein, kuinka naisen vapaus valita ja liikkua on miehen käsissä. He eivät saa edes valita, kenen kanssa harrastavat seksiä: kun tarvitsee päihteitä, niin kaikki käy maksuvälineenä. Päihderiippuvaiset miehet uskovat omistavansa naisen ja haluavat päättää kaikesta, jopa siitä saako naisella olla ystäviä tai kenen kanssa hän saa olla tekemisissä. Joka käänteessä naisia syyllistetään ja epäillään pettämisestä. Päihdemaailma on kaukana miesten ja naisten tasa-arvosta.
Ensimmäisen kerran kun minut lukittiin selliin, katsoin sen ovea sisältä päin: ei kahvaa, vain kurkkausreikä, jonka pystyi avaamaan ulkopuolelta kuten ovenkin. Selli oli pieni ja sen joutui jakamaan usean vangin kanssa. Ikkunasta ulos katsoessa jopa kalterit muistuttivat menetetystä vapaudesta ja omasta typeryydestä. Vankilassa opin arvostamaan vapautta. Oli paljon aikaa miettiä asioita ja uneksia siitä, mitä tekee, kun vihdoin pääsee siviiliin. Häpeän, että olen ollut vankilassa omasta tyhmyydestäni. Kannan tätä häpeää koko loppu elämäni ajan.
Vankilasta pois päästyäni olin yllättävän iloinen siitä, että sain itse avata ovet. Pystyin aamulla lähtemään mihin aikaan tahansa ja liikkumaan vapaasti: oli vapaus valita, minne menen ja mitä tein. Tunne oli niin helpottunut, että sitä on vaikea kuvailla. Saatoin alussa seistä ulko-oven edessä ja odottaa jonkun avaavan sen minulle, kunnes tajusin, että “hitto, itsehän sen avaan” – se sai hymyn nousemaan kasvoilleni.
Viimein olen sisäistänyt, että minulla on vapaus valita, miten elämääni elän. Olen valinnut pysyä vapaana miehenä ja nauttia elämästä. Arvostan vapauttani ja stressitöntä elämää. Enää ei tarvitse esittää olevansa kova jätkä. On niin hiton paljon mukavampaa elää vapaana tavallisten huolien kanssa.
-Rape
