Oulun tuomiokirkko

Seurakunnan ulkopuolisen järjestäjätahon järjestäessä konserttia tai muuta vastaavaa tilaisuutta tuomiokirkkoon, tulee tehdä vuokra- ja käyttösopimus Oulun tuomiokirkkoseurakunnan kanssa.

Tuomiokirkon kirkkosali ja tuomiokirkon krypta ovat itsenäisiä tiloja, jotka varataan aina erikseen.

Sopimuksen yksityiskohdat on määritelty erikseen kirkon vuokra- ja käyttösopimuksessa.

Oulun tuomiokirkon vuokra määräytyy seuraavien ajanjaksojen mukaan:

Joulujakso: ensimmäisestä adventtisunnuntaita edeltävästä maanantaista loppiaiseen

Muina aikoina: loppiaisen jälkeisestä päivästä tuomiosunnuntaihin

Lisäksi pääsiäisjakso ja pyhäinpäivä: palmusunnuntaista 2. pääsiäispäivään ja pyhäinpäiväviikonloppu perjantaista sunnuntaihin. Näinä aikoina kirkkoa ei vuokrata lipullisiin konsertteihin.

Joulujakson aikana vuokra määräytyy seuraavalla tavalla:

• yksi konsertti tai tapahtuma illan aikana 3.000 €/6h.
• kaksi konserttia tai tapahtumaa illan aikana 3.600 €/6h.
• pelkästään verkossa lähetettävä tapahtuma 2.000 €/6h.

Lisätunnin hinta joulujakson aikana on 300€. Kaikkiin hintoihin lisätään 25,5%:n arvonlisävero.

Muina aikoina vuokra määräytyy seuraavalla tavalla:

• yksi konsertti tai tapahtuma illan aikana 1.200 €/6h.
• kaksi konserttia tai tapahtumaa illan aikana 1.600 €/6h.
• pelkästään verkossa lähetettävä tapahtuma 800€ /6h

Lisätunnin hinta muina aikoina on 120€. Kaikkiin hintoihin lisätään 25,5 %:n arvonlisävero.

Konsertin järjestäjälle, joka myy konserttiin ohjelmia, mutta joiden lunastaminen ei ole edellytyksenä kirkkoon pääsemiselle, voidaan neuvotella vuokrahinnasta alennusta erillisen kategorioinnin mukaan. Tätä käytäntöä sovellettaisiin erityisesti Oulun seudulla vaikuttaviin yhteistyötahoihin ja hyväntekeväisyyskonsertteihin.

Sellaisten tilaisuuksien osalta, joissa tähtäimenä on ilmeinen taloudellisen tuloksen tekeminen, vuokrahinta on 100 %.

Yhteyshenkilö: kanttori Péter Marosvári, peter.marosvari@evl.fi p. 044 316 1453

Oulun tuomiokirkko valmistui vuonna 1777 ja nimettiin kuningas Kustaa III:n puolison mukaan Sofia Magdalenan kirkoksi. Kirkon suunnitteli Daniel Hagman Sundsvallista. Se rakennettiin luonnonkivistä niin suureksi, että Oulun silloiset 2400 asukasta mahtuivat kaikki kerralla jumalanpalvelukseen.

Keväällä 1822 Oulu tuhoutui tulipalossa ja myös kirkon puurakenteet paloivat. Vain kiviseinät säilyivät ehjinä ja irtain ehdittiin pelastaa. Kirkko rakennettiin pian uudelleen arkkitehti Carl Ludvig Engelin piirustusten mukaan. Runkona olivat alkuperäiset kiviseinät, uutta olivat keskuskupoli, kattorakenteet ja torni. Kirkko valmistui 1832 ja torni 1845.

Tuomiokirkon aseman kirkko sai vuonna 1900, kun piispanistuin siirrettiin Kuopiosta Ouluun. Tuomiokirkko on yhä tänään olennainen osa Oulun kaupunkikuvaa.

Kirkon sisäasu on kokenut vuosien varrella monia muutoksia. Viimeisin perusteellinen sisäkorjaus tehtiin 1996 – 1997 Arkkitehtitoimisto Laatio Oy:n suunnitelmien mukaan. Samalla rakennettiin kirkon kellariin krypta, johon mahtuu noin 50 henkilöä.

Kirkko edustaa uusklassista tyyliä. Suorat linjat, vaaleat pinnat, marmoroinnit ja kultaukset luovat juhlavan ja arvokkaan tunnelman.

Oulun tuomiokirkon esineistössä ja taiteessa kohtaavat eri vuosisatojen kerrostumat. Monet esineistä on saatu lahjoituksina. 1600-luvulta on säilynyt ehtoollismalja ja kaksi hautakiveä. Vanhimmat messukasukat, kattokruunut ja lampetit ovat 1700-luvulta.

Kangasalan urkutehtaan rakentamat pääurut ovat vuodelta 1938. Näissä ns. romanttisissa uruissa on 62 äänikertaa. Urkurakentamo Veikko Virtasen 18-äänikertaiset kuoriurut ovat vuodelta 1983. Vuonna 1999 tuomiokirkkoon hankittiin cembalo, jonka valmisti ruotsalainen Stig Lundmark. Kirkossa on myös piano, joka on käytettävissä tilaisuuksissa.

Oulun tuomiokirkon alttaritaulun on maalannut hovimaalari Robert Wilhelm Ekman (1808–1873) vuonna 1859. Tyylipiirteiltään romanttinen öljymaalaus kuvaa Kristuksen kirkastumiseen liittyviä tapahtumia, joista kerrotaan Uuden testamentin Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeissa.

Raamatun mukaan Jeesus meni Taaborin vuorelle kolmen opetuslapsensa Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa. Siellä hän ilmestyi opetuslapsilleen voimakasta valoa loistavana keskustelemassa Mooseksen ja Eliaan kanssa. Pietari sanoi Jeesukselle: ”Herra, meidän on tässä hyvä olla; jos tahdot, niin minä teen tähän kolme majaa, sinulle yhden ja Moosekselle yhden ja Eliaalle yhden.” Silloin opetuslapset varjosti valoisa pilvi ja he lankesivat pelästyneinä maahan. Pilvestä kuului ääni: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mielistynyt; kuulkaa häntä.” Tässä Raamatun kertomuksessa yhdistyvät messiaanisen Kristuksen julistus ja Jeesuksen tuleva kärsimys.

Aihe on ollut yleinen idän kirkkotaiteessa, missä Kristuksen kirkastus -kuvauksia tunnetaan 500-luvulta lähtien. Länsimaisen kirkkotaiteen kuvaohjelmaan aihe otettiin 800-luvulla. Rafael maalasi ensimmäisen kirkastusta kuvaavan monumentaaliteoksen 1518–1520. Suomen kirkkotaiteessa aihe on tunnettu jo 1600-luvulta lähtien, mutta se alkoi yleistyä alttaritauluissamme vuoden 1834 jälkeen. Tuolloin Turun tuomiokirkkoon sijoitettiin ruotsalaisen taidemaalarin Fredrik Westinin kirkastusaiheinen maalaus, jossa on vaikutteita Rafaelin samannimisestä teoksesta.

Varhaisen kansallisromantiikan taidemaalarina tunnettu R. W. Ekman oli valmistunut Ruotsin kuninkaallisesta taideakatemiasta 1836. Opintojensa päätteeksi hän sai matkastipendin, joka mahdollisti vuosia kestävän työskentelyn ulkomailla, Hollannissa, Ranskassa ja Italiassa. Ekman palasi Tukholmaan 1844, jolloin hänet nimitettiin akatemian varsinaiseksi jäseneksi ja hän sai kuninkaallisen hovi- ja historiamaalarin arvonimen.

Vuodesta 1845 lähtien Ekman asui Turussa ja vaikutti merkittävästi Suomen taide-elämään. Samaan aikaan, 1840-luvulla, maamme alttaritaulumaalauksessa vallinnut käsityöläisperinne alkoi väistyä taidemaalauksen tieltä. R. W. Ekman nousikin Berndt Abraham Godenhjelmin ohella Suomen johtavaksi alttaritaulumaalariksi. Taiteellisen työnsä lisäksi hän toimi Turun piirustuskoulun johtajana vuodesta 1846 kuolemaansa saakka.

Ennen nykyisen alttaritaulun valmistumista kirkon alttaritauluna oli rakennusmestari Henrik Wacklinin (1735–1802)maalaus Ristiinnaulittu, joka on nykyisin sijoitettuna kirkon pohjoissakaran itäseinälle. Uuden alttaritaulun hankkimista alettiin suunnitella toukokuussa 1856, jolloin oululaiset juhlivat Krimin sodan päättymistä. Tuolloin kaupungin porvarit aloittivat keräyksen hankkeen toteuttamiseksi ja saivat kokoon kaikkiaan 600 hopearuplaa. Kirkonkokous päätti tilata alttaritaulun hovimaalari R. W. Ekmanilta. Kullattuine kehyksineen teos tuli maksamaan 724 ruplaa. Alttaritaulu sijoitettiin kirkkosaliin vuoden 1860 pyhäinpäivänä.

Teksti: Kirsi Schali

Sakastin oviaukon oikealla puolella on Oulun tuomiokirkon uusin teos, oululaisen Sampo Kaikkosen (s. 1975) maalaus Taivaanranta – Divine Horizon.

Tämän 2,5 metriä korkean öljyvärimaalauksen toteuttaminen kesti noin vuoden ja se tuli osaksi kuorin teoskokonaisuutta valmistuttuaan vuonna 2020. Kaikkosen maalaustapa on vuosisatoja vanha kerrosmaalaustekniikka, jossa valojen ja varjojen merkitys korostuu. Teoksen tyylissä näkyvät vahvasti myös maalarille ominaiset barokkivaikutteet, minkä vuoksi se keskustelee luontevasti vierellään olevan vuonna 1611 maalatun Johannes Messeniuksen muotokuvan kanssa. Myös Messeniuksen muotokuvan symboliikassa viitataan elämän ja kuoleman teemaan. Yhdessä kuorin ja alttarin taideteokset muodostavat ihmisen elämän suuntaa ja päämäärää käsittelevän kokonaisuuden.

Taivaanranta-teoksen teema ja aihe liittyvät lähdön hetkeen. Silloin kun ruumiillinen muuttuu ja maallinen maine ja mammona, mutta myös kivut ja surut, jäävät taakse. Kuva-aihe poikkeaa perinteisestä, kirjaimellisesta Raamatun kertomuksen kuvituksesta. Taivaanranta on näkymä tavallisen ihmisen lähdön hetkeen yhdessä muiden eri vaiheessa olevien lähtijöiden ja saattajien kanssa. Teos on siis eräänlainen ylösnousemuskuvaus tavallisen ihmisen mittakaavassa.

Maalauksen barokkikierteinen sommitelma vie katsetta ylöspäin kohti taivasta. Samalla aiheellisesti siirrytään myös ajassa. Alimmainen naishahmo on puettu kuolinvaatteeseen, mutta keskimmäisessä hahmossa sama nainen on jo jättämässä kaiken maallisen taakseen. Maallisen ajan ratas menettää merkityksensä siirryttäessä ajasta ikuisuuteen.

Sampo Kaikkonen on käsitellyt maalauksissaan usein aiemminkin elämän rajallisuutta ja pohtinut tapoja helpottaa ihmisen suhtautumista kuolemaan. Taivaanranta-teos herättää symboliikan kautta ajattelemaan, missä oikeastaan kulkee elämän ja kuoleman raja, ja millaisina täältä lähdemme. Kaikki me synnymme ja vääjäämättä myös kuolemme. Näiden hetkien väliin jäävän ajan voimme käyttää kukin tavallamme. Merkityksellistä on pyrkimys hyvään.

”Maalaukseni toimivat aidoimmillaan silloin, jos ne onnistuvat koskettamaan yksittäistä ihmistä. Jokainen reflektoi teosta aina omaa taustaansa vasten ja voi löytää siitä merkitystä elämäänsä. Parhaimmillaan teos voi tuoda lohtua raskaaseen elämänvaiheeseen. Tämä on koko taiteeni perimmäinen tarkoitus.”

Oulun tuomiokirkon länsipäädyn eteiseen on sijoitettu kaksi kirkonkelloa, jotka seurakunta sai lahjoituksena keväällä 1822 tapahtuneen Oulun palon jälkeen. Tuli tuhosi tuolloin nykyisen kirkon paikalla sijainneen Sofia Magdaleenan kirkon sen kivimuureja lukuun ottamatta ja sulatti myös kellotapulissa sijainneet kirkonkellot.

Seurakunta teetätti vanhojen kellojen metallista uuden kellon tukholmalaisella kellonvalaja Gerhard Hornerilla. Se valmistui jo vuonna 1823. Nykyisin se sijaitsee kellotornissa neljän itseään nuoremman kellon joukossa ja on yhä käytössä.

Ennen uuden kellon valmistumista seurakunta tarvitsi väliaikaisen kellon. Sellaisena toimi länsipäädyn eteisen kelloista pienempi, jonka lahjoitti Uleå Oy. Kellon historia on ikuistettu sen kylkeen, josta on luettavissa:

WAIN
OULUN PALON JÄLKEEN WUONNA 1822 JA 3
KIRKON
SIX KUIN
PALOSSA SULANEISTA KELLO WALETIN

Eteiseen sijoitetun suuren kellon seurakunta sai F.J. Candelbergilta vuonna 1824. Hän tarjoutui hankkimaan omalla kustannuksellaan seurakunnalle toisen kellon vanhojen kellojen metallista valetun soittimen rinnalle. Ehdoksi hän asetti kuitenkin, että saisi kaiverruttaa kelloon vanhempiensa kauppias Johan Candelbergin ja Margareta Franzénin nimet sekä oman nimensä. Nämä tiedot sekä lahjoittajan vanhempien kuolinvuodet kirjoitettiin kellon ulkopinnalle.

Candelbergin lahjoittama kello oli käytössä kevääseen 1934, jolloin siinä huomattiin halkeama. Se siirrettiin seurakuntalaisten nähtäväksi länsipäädyn eteiseen jo samana vuonna. Sen on valanut tukholmalainen G. Horner kuten myös Uleå Oy:n lahjoittaman väliaikaisen kellon.

Teksti: Kirsi Schali

Oulun tuomiokirkon kirkkosalia valaisee 12 vanhaa kynttiläkruunua, joista yksi sijaitsee urkulehterillä. Seitsemän vanhinta kattokruunua on lahjoitettu messinkirunkoihin kaiverrettujen tietojen perusteella vuosina 1723–1730 eli pian ison vihan jälkeen. Lahjoitukset olivat tuolloin todella tarpeen, sillä venäläisten miehityksen aikana Oulun silloisesta 1610-luvulla rakennetusta kirkosta oli kadonnut lukuisia valaisimia ja muuta esineistöä, muun muassa kaikki alttarivaatteet ja taulut.

Lahjoitusintoa lienee lisännyt se, että monet seurakuntalaisista olivat olleet miehityksen aikana paossa Tukholmassa ja tutustuneet siellä kaupungin kauniisiin kirkkoihin. Vanha arvokas irtaimisto siirrettiin nykyiseen Sofia Magdaleenan kirkkoon sen valmistuttua 1777. Kattokruunut ovat säilyneet näihin päiviin saakka vuoden 1822 tuhoisasta tulipalosta huolimatta. Nykyisin ne kaikki ovat sähköistettyjä. Muutostyöt on tehty luultavasti jo 1907, jolloin kirkkoon asennettiin sähkövalot.

1720-luvulla kattokruunuja lahjoittivat kirkkoon ainakin Klaes Jenderjanin leski Katariina Henrikintytär, Frans ja Sara Franzen, raatimies Daniel Pilkarin jälkeläiset ja Henrik sekä Katarina Arvolander. Muista lahjoittajista ei ole säilynyt varmaa tietoa. Näistä valaisimista näyttävimpiin kuuluvat kaksi 16-haaraista kynttiläkruunua: Arvolanderien lahjoittama kirkkosalin ristikeskuksessa ja Katarina Henrikintyttären lahjoittama kirkon keskikäytävän etuosassa.

Teksti: Kirsi Schali

Oulun tuomiokirkossa katse kiinnittyy helposti kahteen pieneen numerotauluun, jotka on sijoitettu kirkkosalin etuosaan keskikäytävän molemmin puolin. Niiden balusterimainen jalka kannattelee soikeaa taulua, jonka alapuolelle on veistetty kiertyvä voluutta-aihe ja sen reunoille akanthuslehdet. Jalka ja tumman tauluosan kehykset on maalattu valkoisiksi. Jalan koristeellisia leikkauksia on korostettu kultaisella värillä.

Seurakunnan vanhan kalustoluettelon mukaan kuorin numerotaulut on lahjoittanut konsuli H.J.A. Hámer. Oulussa asui 1820-luvulla useita vuosia lyypekkiläinen tukkukauppias Justus Albert Hamer (1757–1827). Hänet on haudattu Oulun hautausmaan vanhimpaan osaan, jossa on säilynyt näihin päiviin saakka myös hänen hautamuistomerkkinsä, kalkkikivestä veistetty pystykivi. Mikäli hän on näiden kauniiden numerotaulujen lahjoittaja, ne on todennäköisesti valmistettu 1820-luvulla, mahdollisesti vuoden 1822 Oulun palon jälkeen. Tuolloin seurakunta sai useita esinelahjoituksia, vaikka kirkon irtaimisto oli ehditty pelastaa liekeiltä kirkonkelloja lukuun ottamatta.

Luultavasti numerotaulut ovat kuuluneet kirkon sisustukseen marraskuusta 1832 lähtien, jolloin entisen kirkon muurien varaan rakennettu nykyinen kirkko otettiin käyttöön. Alun perin soikeiden taulujen yläosia ovat kruunanneet kullanväriset koristeaiheet, joita niissä ei enää ole. Numerotaulut voi nähdä alkuperäisessä asussaan vanhoista valokuvista, jotka on otettu kirkkosalin kuorista. Ne entisöitiin tuomiokirkon sisäkorjauksen yhteydessä vuonna 1997.

Teksti: Kirsi Schali

Valo siivilöityy tuomiokirkon kryptaan kahden pienen lasimaalauksen läpi, jotka on sijoitettu huoneen ikkunoihin. Taidemaalari ja kuvataiteilija Mary Jane Gregoryn valmistamat teokset on hankittu kirkkoon sen sisäkorjauksen yhteydessä vuonna 1997 osittain Oulun Diakonissalaitoksen lahjoitusvaroin. Oikeanpuoleinen maalaus on nimeltään Alku, sana ja vasemmanpuoleinen Alku, pesä.

Taiteilija on valinnut lasimaalausten teemaksi alun ja kasvun, koska kryptassa pidettävät kirkolliset toimitukset, ristiäiset, vihkiäiset ja hautajaiset pohjautuvat samoihin ajatuksiin. Teosten lähtökohtana on ollut kaksi Raamatun jaetta, joista toinen sisältyy Johanneksen evankeliumiin: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.” (Joh. 1:1.) Toinen jae on luettavissa Jesajan kirjasta: ”Minä, Herra, olen ensimmäinen, ja viimeistenkin keskellä olen sama.” (Jes. 41:4.)

Oikeanpuoleisen lasimaalauksen keskiosasta erottuu kirja, kristillisen uskon vertauskuva. Se on maalattu suorakaiteen muotoiseksi kuvioksi ikkunan ruutuihin ja sen päälle on kiinnitetty aaltomaisesti kaareutuva lasilevy ikään kuin kirjan sivuiksi. Levyyn on kirjoitettu: Alussa oli sana.

Vasemmanpuoleisen teoksen keskellä on orjantappurakruunua muistuttava kuvio, joka symboloi ikuista elämää. Taiteilija on valinnut tämän perinteisen kristillisen vertauskuvan myös sen vuoksi, että sen muoto tuo mieleen pesän. Kaste ja vihkiäiset ovat hänen mukaansa tapahtumia, joissa liitytään ”pesään”, uuteen perheeseen ja seurakuntaan. Myös kuolemassa palataan ”pesään”, josta on lähdetty. Jeesus sanoi: ”Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.” (Luuk. 9:58.) Jokainen kristitty löytää kuitenkin kodin kirkosta.

Tuomiokirkon kryptan alttaripöydällä on krusifiksi, jonka mustaan ristiin on kiinnitetty hopeasta pakotetut ristiinnaulittu ja pääkallo. Näiden hopeaesineiden historia ulottuu 1700-luvun alkuun, aikaan, jolloin nykyistä kivestä rakennettua Sofia Magdaleenan kirkkoa ei vielä ollut, vaan sen paikalla sijaitsi 1610-luvulla valmistunut puinen kaupunginkirkko.

Katarina Henrikintyttären kerrotaan lahjoittaneen krusifiksin puolisonsa kauppias Klaus Jenderjanin (k. 1704) arkkuun. Ison vihan aikaan vuonna 1714 Oulun koulun kollega Georg Rajalen haki ristiinnaulitun kuvan turvaan ja antoi sen kauppias Karl Fagerholmin säilytettäväksi. Fagerholm vei esineen Ruotsiin ja palautti sen Oulun kirkkoon kymmenen vuoden kuluttua.

1720-luvulla krusifiksi kiinnitettiin raatimies Erik Uhlbrandtin lahjoittamaan alttarivaatteeseen. Kirkon inventaariokirjassa on maininta hopeisesta Vapahtajan kuvasta ja pääkallosta, jotka on irrotettu vanhasta alttariliinasta. Vuoteen 1949 mennessä, jolloin Oulun tuomiokirkon esineistö inventointiin, kuvat oli kiinnitetty mustaksi maalattuun ristiin, jossa ne ovat yhä.

Krusifiksia on säilytetty 1900-luvulla yläsakastissa, missä on sijainnut kappeli. Risti siirrettiin kryptaan tuomiokirkon sisäkorjauksen yhteydessä, joka toteutettiin 1996–1997. Katariina Henrikintyttären lahjoittamaan vanhaan esineistöön kuuluu myös kirkkosalin etuosassa sijaitseva suurikokoinen kynttiläkruunu.

Teksti: Kirsi Schali

Johannes Messeniuksen muotokuva Oulun tuomiokirkon kuorin sivuseinällä on maamme vanhin varmasti identifioitavissa oleva muotokuvamaalaus. Sen on maalannut vuonna 1611 todennäköisesti Cornelius Arendtz. Hänen tiedetään työskennelleen maalarina Ruotsin hovissa jo vuonna 1608 ja toimineen vielä vuonna 1655.

Johannes Messenius (s. 1579/-80, k. 1636) oli muotokuvan maalaamishetkellä lainopin ja valtiotieteen professorina Uppsalan yliopistossa. Kaksi vuotta myöhemmin hän siirtyi Tukholmaan valtionarkiston hoitajaksi. Tuolloin katolinen ja protestanttinen kirkko kävivät keskinäistä valtataistelua Ruotsissa ja asioihin sekaantuminen koitui Messeniuksen kohtaloksi. Hänen väitettiin ajavan katolilaisuuden palauttamista Ruotsiin, minkä vuoksi hän sai 1616 kuolemantuomion, joka lievennettiin kuitenkin elinkautiseksi vankeudeksi. Messenius muutti perheineen Kajaanin linnaan kärsimään rangaistustaan ja toi mukanaan Suomeen myös oman muotokuvansa.

Messenius vapautui vuonna 1635 ja siirtyi asumaan Oulun linnaan. Hän lahjoitti muotokuvansa vähän ennen kuolemaansa Oulun kirkkoon asuessaan kaupungissa ja sai myös viimeisen leposijansa samasta pyhäköstä. Messeniuksen hautakivi, jonka tiedetään sijainneen kirkon lattialla kuorin keskiosassa, tuhoutui kaupungin palossa 1822. Hänen muotokuvansa saatiin sen sijaan pelastettua tulipalosta, tosin taulu oli ehtinyt olla mukana monissa vaaroissa jo ennen sitä.

Muotokuvan monivaiheinen historia on kirjoitettu sen taakse. Tietojen mukaan taiteilija Elias Brenner restauroi maalauksen Tukholmassa 1704. Ison vihan aikaan 1714 kasakat iskivät muotokuvaan sapeleillaan ja keihäillään 19 reikää. Kirkkomaalari Mikael Toppelius korjasi taulun jälleen 1791 ja maalari Johan Hedman kunnosti sen Oulun palon jälleen 1833. Taiteilija Eric O. W. Ehrström entisöi maalauksen seuraavan kerran 1916. Tähän päättyvät taulun takaa löytyvät tiedot, mutta maalauksesta huolehtiminen on jatkunut ja jatkuu yhä. Teos on konservoitu viimeksi 1996, jolloin entisöinnin suoritti Oulun taidemuseon taidekonservaattori Päivi Kyllönen.

Maalaus on tyypillinen renessanssimuotokuva. Siinä Messenius seisoo pöydän ääressä yllään ajan oppineiden käyttämä tumma, edestä napitettu puku. Hän pitää oikeaa kättään avoinna olevan kirjan lehdillä ja osoittaa sormillaan sen sivuille kirjoitettua tekstiä, omaa tunnuslausettaan: ”MUSAE POST FUNERA FLORENT MORS SINE MUSIS VITA.” (Runottaret kukoistavat kuoleman jälkeen. Kuolemaa on elämä ilman runottaria.) Lauseen painokkuutta lisää taulun vasempaan alakulmaan maalattu pääkallo, kuoleman vertauskuva. Sen silmä- ja nenäkuopista kasvavat kukat, jotka muistuttavat elämän jatkumisesta. Teoksen oikeaan yläkulmaan on ikuistettu Messeniuksen vaakuna. Sieltä löytyy myös kirjoitus, jonka mukaan maalaus on tarkkaan ajoitettavissa: ”AETATIS SVAE 30 / ANNO 1611” eli teos on maalattu vuonna 1611, jolloin siinä kuvattu henkilö on ollut 30-vuotias.

Teksti: Kirsi Schali

Lähde: Bonsdorff, Bengt von 1989, Kuvataide 1600- ja 1700-luvulla. – Ars Suomen taide 2. 257–319.

Oulun tuomiokirkon länsipäädyn eteisen seinään on upotettu kaksi hautakiveä, jotka ovat säilyneet näihin päiviin 1600-luvulta. Molemmat ovat muodoltaan litteitä nelikulmaisia laakakiviä, jollaisia sijoitettiin ennen hautakammioiden kansilevyiksi. Muistomerkeistä toinen, valkoinen marmorikivi, on löytynyt kirkon lattialta ja toinen, harmaasta kivestä hakattu, on siirretty eteiseen kirkkotarhasta. Kivet muurattiin nykyisille paikoilleen vuosina 1887–88 kirkkotarhan kunnostustöiden yhteydessä.

Johannes Snellmannin väitöskirja Oulun kaupungista vuodelta 1737 kertoo, että Oulun kirkon kuorin lattia oli 1700-luvun alussa ”hautamuistomerkkien vaihtelevasti paloittelema ja ikään kuin kiviruutuihin jaettu”. Keskimmäisenä komeili Johannes Messeniuksen marmorinen hautakivi, jonka Snellmann kuvailee yksityiskohtaisen tarkasti.

Kirjoituksesta päätellen kirkon eteisen seinään muurattu marmorinen kivi ei ole kuulunut Messeniuksen hautaan, vaan jollekin toiselle varakkaalle henkilölle. Vaikka kirkkoon hautaaminen oli Oulussa yleinen käytäntö 1600- ja 1700-luvulla, sieltä pystyivät lunastamaan viimeisen leposijansa vain ne, joilla oli riittävästi omaisuutta.

Kirkkoon hautaaminen lienee päättynyt vähitellen vuoden 1780 jälkeen, jolloin perustettiin Oulun nykyisen hautausmaan vanhin osa, Ståhleborg, kaupungin silloisen asemakaavan ulkopuolelle.

Marmorisen hautakiven kuva-aiheissa painottuu katoavaisuuden ja kuoleman teema voimakkaammin kuin mihin meidän aikanamme on totuttu. Siihen on hakattu pääkallo ja sääriluut sekä ajan kulumisen vertauskuva tiimalasi, jota reunustavat sanat MEMENTO MORI (Muista kuolemaasi).

Katoavaisuuden symbolien vastapainona hautakivessä on kaksi enkeliaihetta ja keskiosassa hyvin vanha ikuisuuden symboli, häntäänsä nielevän käärmeen muodostama kehä. Kristillisessä ikonografiassa kuvio muistuttaa, että Kristus on voittanut paholaisen ja kuoleman. Kehän sisäpuolelle on hakattu vainajan suvun vaakuna, joka ei ole enää tunnistettavissa. Sen sijaan toisen, harmaasta kivestä hakatun laakakiven teksti kertoo kenen muistoksi se on hankittu: ”Här under hvilar Skiepper Joen Torbiörns Son Hising M: J: D: 1647.”

Teksti: Kirsi Schali

Lähteet:
Halila, Aimo 1953. Oulun kaupungin historia II 1721–1809. Oulu.
Snellmann, Johannes 1737. Oulun kaupungista. Suom. Walter J. Snellman. Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton julkaisuja III. Oulu 1946.
Virkkunen, A. H. 1953. Oulun kaupungin historia I. Kaupungin alkuajoilta isonvihan loppuun. Oulu.

Oulun tuomiokirkkoon hankittiin nykyisin käytössä olevat kirkkotekstiilit kirkon peruskorjauksen yhteydessä vuosina 1997–99. Tuolloin tekstiilitaiteilija Airi Snellman-Hänninen suunnitteli kirkkoon neljä tekstiilisarjaa, valkoisen, vihreän, punaisen ja violetin, joihin kuuluvat alttarivaate, messukasukka, stola, saarnatuolin ja lukupulpetin kirjaliinat sekä kalkkiliina.

Liturgisilla väreillä on omat merkityksensä. Valkoinen kuvaa iloa, puhtautta ja viattomuutta, vihreä taas kasvua, elämää, toivoa ja kilvoitusta. Punainen on vapauden, Pyhän Hengen, tulen ja veren väri ja violetti katumuksen, odotuksen, parannuksen ja kärsimysajan väri.

Valkoisen, vihreän ja punaisen sarjan kuva-aiheiksi Snellman-Hänninen valitsi siivet, jotka muodostuvat lehtikultaan kudotuista ylöspäin suuntautuvista kolmioista, Pyhän Kolminaisuuden vertauskuvista. Siivet muistuttavat enkelinsiipiä ja niissä on toivoa antavaa, ylöspäin suuntautuvaa liikettä. Aihe viittaa Mooseksen kirjan jakeeseen: ”Minä lähetän enkelin kulkemaan sinun edelläsi, suojelemaan sinua matkalla ja viemään sinut siihen paikkaan, jonka olen sinulle varannut” (2. Moos. 23:20). Kultainen väri kuvastaa aurinkoa ja valoa.

Yhteisten teemojen lisäksi tuomiokirkon paramenteissa on niiden liturgiseen väriin ja käyttötarkoitukseen liittyviä symboleja. Punaisessa alttarivaatteessa näkyy alas laskeutuva kyyhkynen Pyhän Hengen vertauskuvana ja valkoisessa alttarivaatteessa kreikkalainen risti, joka kuvaa Kristuksen neljää tekoa: helvetin vallan murskaamista, armon lahjoittamista, syntien anteeksi antamista ja taivaan avaamista syntisille.

Violetin sarjan alttarivaatteeseen on kudottu muista paramenteista poiketen moderni orjantappurakruunu, Kristuksen kärsimyksen symboli, ja lukupulpetin kirjaliinoissa kolmioista muodostuu tiimalasi, joka on tässä yhteydessä vanhan ja uuden liiton vertauskuva.

Kirkkotekstiilit on valmistettu kampavillalangasta, jonka sidoksena on pujotettu pompisidos. Ne on kutonut Hilkka Salo ja ommellut Taina Leppilahti.

Teksti: Kirsi Schali

Oulun tuomiokirkon kirkkosalia kaunistaa 11 lasimaalausta kolmelta aikakaudelta: vuosilta 1898, 1932 ja 1977.

Vanhimmat maalaukset, ”Jeesus ristillä” ja ”Kristuksen ylösnousemus”, sijaitsevat alttaripäädyn ikkunoissa. Ne on valmistanut tukholmalainen lasimaalaustehdas Neumann & Vogel.

Kirkon sisäkorjauksen yhteydessä 1932 pohjois- ja eteläsakaran ikkunoihin hankittiin kuusi lasimaalausta osin seurakuntalaisten lahjoitusvaroilla ja osin seurakunnan kustantamana. Ne suunnitteli taiteilija Gunnar Forsström ja valmisti S. Wuorion lasimaalaamo.

Sisäkorjauksessa eteläpäätyyn sijoitettiin rovastinna Lotty Snellmanin lahjoittama ”Kristuksen syntymä, enkelin ilmoitus paimenille ja kuningasten kumarrus” sekä kauppaneuvoksetar Maikki J. Santaholman lahjoittama ”Hyvä paimen ja Jeesus lasten kanssa”. Pohjoispäätyyn saatiin Matilda Pettersson-Pekurin lahjoittama ”Vuorisaarna, Kristuksen saarna pellolla ja merellä” sekä Laura ja J. A. Mannermaan lahjoittama ”Kristus parantaa ramman, herättää Jairuksen tyttären ja parantaa sokean”.

Seurakunta maksoi etelä- ja pohjoispäädyn pyöröikkunoiden lasimaalaukset ”Pyhän Hengen kyyhkynen ja viiniköynnös” sekä ”Kristus-karitsa ja piikkikruunu”.

Tuomiokirkon 200-vuotisjuhlan yhteydessä 4.12.1977 paljastettiin kolme uutta S. Wuorion lasimaalaamossa valmistettua lasimaalausta. Eteläsakaran itäseinä sai Bruno Tuukkasen työn ”Jeesuksen kärsimystie”, jonka lahjoittivat useat oululaiset järjestöt ja yksityishenkilöt. Oulun Diakonissalaitos lahjoitti eteläsakaran länsiseinälle Onni Ojan ”Vuorisaarnan”. Pohjoissakaran länsiseinälle sijoitettiin Oulun ev.lut. seurakuntayhtymän varoilla hankittuLauri Ahlgrénin ”Pyhä Kolminaisuus”.